X LUKU.
Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa. Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.
Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä veteen.
"Gorlias!" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.
"Täällä olen", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.
Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.
"Onko kaikki valmiina?" kysyi Zeno matalalla äänellä.
"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin, sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."
"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?"
"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois tornista. Siitä voitte olla varma!"
"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"
"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina lapettavaksi."
"Antakaa mennä sitten."
"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.
"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.
Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan tuikkivien kaupungin valojen mukaan.
Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä, ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta, vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään. Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet. Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista, sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia; useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin sananparsi kuuluu.
Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.
Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.
Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle, joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut, eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.
Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin. Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä, joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö, jolle merkki oli tarkoitettu.
Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä, ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.
Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan, ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se alkoi vetää mukanaan itse köyttä.
Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä. Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan, ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.
"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös, on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä — ymmärrättehän."
"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."
"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas, voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri, jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin voitte jalallanne."
"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"
Gorlias kuunteli.
"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista. Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään. Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan niitä kiviä vasten.
Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana, ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.
Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä, sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.
Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla naiselle.
"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen niin.
Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla äänellä.
"Meidän on puheltava vähän", sanoi hän.
Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin ja synnyttäisi kolinaa.
"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."
Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.
"Seis!" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen käsivarrelle.
Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi hämmästyneenä vankiin päin.
"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."
"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.
Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.
Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin keisari seisahtui ihan hänen viereensä.
"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."
Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.
"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"
"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys. Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."
"Mutta miksi? Miksi?"
Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi; ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja kiivennyt torniin yksinään.
"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten lähden mukaanne."
Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä vastaväitteellä.
"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin tekin."
Johannes pudisti päätään alakuloisena.
"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin, jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."
"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette siis lähde mukaani?"
"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään, enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En, minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin", toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon päin, "sitten lähden mukaanne."
Zeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.
"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa, mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna, minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne, ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden. Toista neuvoa en näe."
"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni. Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista ja surmata lapseni."
"Hyvä on", vastasi Zeno; "minun täytyy sitten lähteä."
Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina laskeutumaan alas.
"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."
Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.
"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko mukaani? Vielä on aikaa."
Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.
"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni —"
Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.
Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas. Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui, vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.
"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle, kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin alas."
"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin samassa hengenvedossa.
"Yksin — niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote otteelta."
Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös, nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.
Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa, joka kuului ihan läheltä.
"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!"
Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen, ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.
Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään, toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta, jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään. Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias vastustajineen putosi veteen.
Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.
Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.
Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.
Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä kuin kissa, oli kuollut.
Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.
Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan; hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi. Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta ylempänä.
Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä. Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja luisui jälleen vedenreunaan.
"Ojenna airon pää minulle", sanoi hän, "niin minä vedän veneen rantaan."
Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan, ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin, paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa sekunneissa veneen perän kohdalla.
Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli, airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.
Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan jo samassa sen pohjalla.
"Se oli hyvin tehty, kokóna", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.
Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta, kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.
"Onko hän turvassa?" sai hän kysytyksi.
"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta hyvin täperä pelastuminen se oli."
Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene lähti liikkeelle.