XI LUKU.
Zeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä seisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet katsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat tosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä, jotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet surmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin ja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.
Mutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään huutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä oli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada vaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla. Oli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen lattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi, olisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli katkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.
Mutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno ei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä saapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että hänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi tullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan sen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin avulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla Gorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi yhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi tulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.
Kaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti mielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman ulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos laituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen jäljet.
"Me olemme kaikki hukassa!" vaikeroi kookas nainen.
"Hetkeni on tullut", sanoi Johannes-keisari juhlallisen kauhun vallassa.
Sen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää mitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.
"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."
Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.
Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta venetsialainen hymyili.
"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."
Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka, joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin kypäräkoristeesta.
"Näyttäkää nyt minulle tietä", sanoi Zeno.
Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.
Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan, joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin, oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin jokin elävä olento.
Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno, seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.
He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli. Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.
"Kuka siellä kulkee?" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja tähystellen ulos.
Kapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo lankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas suoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen epävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin huonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan, niin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät kolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa edes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta äänekkääseen, typerään nauruun.
"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria", sanoi Zeno seuratessaan jälleen kapteeninvaimon jäljessä. "Keisarin ystävät olisivat voineet tuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi."
"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella", vastasi kapteeninvaimo varoittavalla äänellä.
Hän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas ja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa kompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä ja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin täsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja meni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan vartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden vuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon laskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin seutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten heitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän näki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli hyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus mennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.
Kaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa kohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan tornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä vei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä täältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät pihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin kasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta olevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia käytettiin talleina.
Zeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja pannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin tavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma hänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien pääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään verukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen tottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös. Muuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan vaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys ja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen. Vaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta kapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja vielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli kaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan seurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut ottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta sellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin selvästi selittää.
Kapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon kanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski kätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti. Tähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta, eikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka oli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni, ollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.
Zeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin että kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.
"Se on toivotonta", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. "Tänä aamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte toimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui teille tänä iltana — hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin varma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten en olisi näyttänyt punaista valoa."
"Lopultakin", huomautti Zeno, "on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut lähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa oli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat saada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet suoriutua heistä kaikista — heitä oli vain kolme. Minä näin heidät selvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi, kun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos he olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan hälyytyksen."
"Niinpä kyllä", vastasi vaimo. "Mutta jonkun on täytynyt meidät ilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa."
"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!" lausui Zeno painokkaasti. "Miksi evankelistan tähden minä antautuisin niskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on mieluummin vankina?"
"Ihme onkin, että olette vielä elossa!"
"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla.
Tahdotteko toimittaa hänelle sanoman?"
"Niin hyvin kuin voin sen muistaa."
"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen lähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos luovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en hievahdakaan!"
"Onko minun sanottava hänelle tuo?"
"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa takaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa pimeissä portaissa."
"Kuinka pääsette portista?" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui huolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka uljas hän oli.
"En tiedä", vastasi Zeno, "mutta toisen kahdesta asiasta täytyy tapahtua."
"Mistä asioista?"
"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."
Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja suloista muistelmaa koko sukupuolesta.
Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan, että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen rahoillaan.
Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on kovasti päissään!"
Mies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:
"Ihan — hik — hik — selvä!"
"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"
"Perin omi-hik-tuista!" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa selvästi, siristämällä silmiään.
"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit", lausui Zeno vakavana. "Mutta seikka on se —"
"Suohan anteeksi — hik", keskeytti sotilas. "Oletko sinä yksi mies — hik — vai kaksi miestä?"
"Yksi mies", vastasi Zeno. "Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen aivan unohtanut tunnussanan."
"Salai-hik-nen", nikotteli mies. "Tunnussana salainen", toisti hän, suunnattomalla ponnistuksella.
"Tässä on kultaraha, rakas ystävä. Autathan toveria pinteessä."
Mies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä tehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat, joilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.
"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen", sanoi Zeno suostuttelevalla äänellä.
"Tunnussanako?"
Mies nosti katseensa häneen älyttömänä.
Hihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut veren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti puhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.
"Humalassa, kautta Moosekseni" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään läjään Zenon jalkoihin.
Harmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki suuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin hyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui poikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen alle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen ja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli. Viisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli tyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli hetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten tekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos sellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.
Rakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen työ kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää ne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja kulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön ja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu vahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla peitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan vapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti pahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja kiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin päähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät, ja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.
Hän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on ollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin jos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut, jätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun kultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään huolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui tallin ovea kohden.
Hänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä kunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva pieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi porttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien muiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena etuna.
Mutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä tyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin ja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin vankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle, jolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin kaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana kuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan juuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti kuin vain eläimet voivat pureksia.
Kaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi takaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta. Hänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi valinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei tarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei kukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa hevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu. Sitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita, pehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon sopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.
Satuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen juuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella riippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien mutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan poikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä isoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen sisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville, olivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni. Sekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti koettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli varma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään tottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti vaatii.
Zeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku vanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä nuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja pikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.
Lähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten vahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten oli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen heittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi vahdille.
"Keisarin palveluksessa!" karjaisi hän. "Portti auki, ja pian!"
Vahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada täyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta heitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää määräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva rakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi täyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille, eikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää liikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.
Molemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat pitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle, ottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin, kumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen ne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti mutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna satulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi tilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että portinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen ratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.
Sekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut tilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri tulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta ja tarttui Zenon suitsiin.
"Pysäyttäkää hänet!" kiljui luutnantti. "Sulkekaa portti!"
Molemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta ovipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja pronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa vauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä yhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä olevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.
Hän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät hevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi suitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa ponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut toivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen päätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet oikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti eteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan ja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen laukkaansa.
Nähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä vauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin mitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.
Upseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan asemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista, pääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla ja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet alas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä hänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan vyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta upseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan, ja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.
He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta, täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.
Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan, oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja juoksi henkensä edestä.