XII LUKU.
Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella, marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja kulkematta esipihan kautta.
Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla. Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin Gorlias oli auttanut hänet maihin.
Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan; ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.
Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta. Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.
Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti hänen olevan turvassa sitä myöten.
Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta; tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt, oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä tietää.
Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta. Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut. Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.
Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven, vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista. Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.
Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana ja tiedottomana.
Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.
Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla. Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.
Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä pyörtyä.
Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa; jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.
Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias toisi sen, eikä kukaan muu.
Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen, niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä, jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä auttamaan aiheutti.
Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän olennon tähden, jota hän rakasti.
Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut; ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë odotti yhä.
Sitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli päivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin heikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka pimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki veneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän kiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut hänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen häntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias lähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka näkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen lähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä, mutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja hirveän mielenjännityksen hämmentämä.
"Eikö hän ole tullut vielä?" kysyi Gorlias matalalla äänellä.
Kysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, ja
Zoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.
"Hän on hukassa!" huudahti hän. "He tappavat hänet huomenna!"
"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa", vastasi Gorlias, hieroen kangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea vuorotellen, niin että nivelet naksuivat. "Hän ei ole kuollut vielä", lisäsi hän.
"Ei vielä!" kertasi Zoë epätoivoisesti.
"Ei", sanoi Gorlias, "sillä hän pääsi pois palatsista."
"Pääsi pois? Oletteko varma?" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne tuli melkein liian äkkiä.
"Kyllä, siitä olen varma. Häntä etsitään kaikista kortteleista palatsin seutuvilla. Kun olin korjannut pois kaikkityyni tornin juurelta, laskin alasvirtaa erääseen rauhalliseen paikkaan, jonka tiedän, ja nousin maihin ottamaan selkoa asiasta mikäli voin. Blachernaen suuri portti oli auki, piha oli täynnä valoja ja henkikaarti oli kutsuttu ulos. Puolet heistä hoiperteli sinne tänne yhä kovasti juovuksissa, mutta tapasin myös monta paljon selvempää etsimässä kaduilta ja kujilta lyhtyjen avulla. Viivyttelin paikalla kunnes sama seurue tapasi minut kahdesti ja katseli minua epäluuloisesti, ja sitten pujahdin taas pois ja tulin tänne. En usko kenenkään heistä tietävän ketä he etsivät; heille on vain kerrottu jonkun ryöstäytyneen ulos palatsista, niin otaksun. Se sai minut ajattelemaan, että Zeno oli tullut rauhallisesti kotiinsa, varmana siitä ettei häntä ollut tunnettu."
Gorlias kertoi kerrottavansa matalalla, yksitoikkoisella äänellä, joka oli hänelle ominainen ja joka tuntui ilmaisevan täydellisintä välinpitämättömyyttä kaikesta mitä tapahtui. Mutta Zoë ei nyt välittänyt mitään siitä tavasta, millä nuo tällä hetkellä parhaat mahdolliset uutiset kerrottiin. Zeno ei vielä ollut täydessä turvassa, mutta Zoë tunsi hänet tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että jos häntä ei oltu saatu kiinni palatsissa, ei hänellä ollut paljoa pelättävänä. Ennemmin tai myöhemmin hän tulisi kotiin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Gorlias ymmärsi hänen helpotuksenhuokauksensa.
"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna", sanoi hän, työntäen häntä hiljaa ovea kohti. "Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä siltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin."
Zoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta nyt ja kysyi sen syytä.
"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla", vastasi Zoë. "Mutta ei se ole mitään", lisäsi hän tyynesti. "En tuntenut sitä ensin juuri ollenkaan."
"Minä kannan teidät", sanoi Gorlias.
Ennenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja kantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa, käytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti kantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä marmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine, kantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta, jonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat kosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.
Zoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden vallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen kosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän, joka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin öinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt kertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui. Hän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta tuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja salaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta maailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen viskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.
Mutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa edustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän näki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon välitse.
Hän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään. Niin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä, vaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo sammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien käry tuntui ilmassa.
Gorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan luo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan silkkisaalin peitteekseen.
"Kiitos", huoahti Zoë väsyneen päänsä painuessa vihdoinkin tyynyä vasten.
Mutta Gorlias oli jo päästänyt oviverhon jälleen alas ja poistunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä Zoë ummisti silmänsä ja nukkui.
Gorlias saapui portaiden juurelle herättämättä ketään, sulki oven, jota hän ei voinut salvata, ja meni veneeseensä odottaakseen Zenoa aamuun asti ja myöskin vartioidakseen ettei kukaan yrittäisi tunkeutua taloon.
Mutta ketään ei tullut, ei Zenoa eikä sanantuojaa häneltä, eikä hiiviskelevää varastakaan. Ja viimein sarasti aamu Konstantinopolin takaa ja hälvensi yön, ja kuunsirppi menetti loistonsa ja sammui melkein kokonaan päivän valjetessa. Silloin Gorlias veti aironsa sisään ja pani ne poikittain veneen yli, nojaten kyynärpäitään niihin ja antaen leukansa painua nyrkkiensä varaan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena; ja hän antoi aluksensa hitaasti ajautua Bosporia kohti sukeltautuen aamu-usvaan.
Päivänkoite pujahti myöskin talon sisäpuolelle Zoën huoneen puoleksisuljettujen ikkunaluukkujen välitse, saaden viimeisen lampun viipyvän liekin näyttämään vain savuavalta, keltaiselta pikku pisteeltä kylmässä kuulaudessa; ja tytön kalpeat kasvot, jotka olivat heijastuneet kullanhohtavilta lampunvalossa, muuttuivat nyt valkoisiksi kuin hopea.
Nouseva aurinko herätti myöskin Omobonon, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja hieroi vakavana silmiään, ollenkaan aavistamatta että mitään oli tapahtunut yön kuluessa. Ja se herätti orjat ja palvelijat, ja kohta oli koko talo liikkeellä. Ja Julia ja Lucillakin nousivat ylös ja lähestyivät hiljaa, seisahtuen katselemaan Zoëta, joka ei liikahtanutkaan, ja heitä kummastutti hänen sikeä unensa, hänen kasvojensa väsymys ja tuskan piirre hänen suunsa ympärillä.
Mutta sinne missä Zeno oli, ei valo tunkeutunut, sillä aamunkoitto ja auringonlasku, keskipäivä ja puoliyö olivat siellä kaikki toistensa kaltaisia.