XIII LUKU.
Kun Zeno solahti alas lainaratsunsa selästä ja juoksi henkensä edestä sitä aukion osaa kohti, joka näytti pimeimmältä, ei hänellä ollut aikaa valita mihin suuntaan hän senjälkeen lähtisi, eikä ajatella muuta kuin miten saada nopeimmin painalletuksi eteenpäin kompastumatta näkymättömään esteeseen. Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin täysin urhoollisella miehellä ei ole muuta valinnan varaa kuin juosta, ei ole liikoja aikoja käytettävänä.
Nuori venetsialainen jännitti kaiken voimansa ja sitkeytensä päästäkseen takaa-ajajistaan niin kauas kuin suinkin mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja hän onnistuikin niin hyvin, että hän oli poissa heidän ulottuviltaan melkein ennen kuin he älysivät hänen paenneen.
Ensin hän oli juossut suoraan Blachernaen edustalla olevan aukean paikan poikki; sitten hän oli löytänyt kadun pään ja seurannut sitä parisenkymmentä syltä, jonka jälkeen hän oli kääntynyt kulman ympäri vasemmalle tapaamatta ketään; hän oli rynnännyt eteenpäin pysähtymättä kunnes arveli olevan ajan mutkata jälleen ja oli silloin kääntynyt oikealle. Muutamia askelia juostuaan hän pysähtyi äkisti ja kuulosti, arvellen olevansa yksinään ja tietämättä lainkaan varmasti missä oli.
Äkkiä lehahti valo hänen kasvojaan vasten, hyvin lähellä häntä.
"Onko aika?" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen, jättäen hänet häikäistyksi.
Sattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten keskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen, valloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat odottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno vastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle huonosti.
"Nostettiin hälyytys", sanoi hän kiireisesti. "Pääsin hädin tuskin pois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni! Minä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen."
Tyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno tiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen syykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.
"Meidän on erottava viipymättä", sanoi hän rauhallisesti. "Minä kiitän teitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua tästä yöstä, jos mahdollista."
Hän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse kieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät, aikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva jalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli joka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä äänellä.
"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme", sanoi ääni. "Teillä on meidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te saattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille milloin hyvänsä."
Nähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan puukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies voi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli selvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he työntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui tusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä tuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat häneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta vastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää puoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi voinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko Konstantinopolissa.
Zeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä voisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi huudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki oli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin katua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut tuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi oikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa raunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa harmautta vasten.
Sitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa seisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti jälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen päänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava hämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes hävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden silmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti lyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja pysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset tarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno oli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä ja melkeinpä pelkäsi niitä.
Hän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin joutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui paljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui kestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen ja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt toiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen tatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta, nahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu rintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen, niinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan, hänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa. Hän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.
"Messer Zeno", sanoi hän, "me emme aio tehdä teille pahaa, mutta meidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi pitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti", vastasi Zeno nauraen. "Mikään ei voisi olla selvempää! Te luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa, niin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te aiotte tehdä sen mahdottomaksi."
Toktamish oli olevinaan loukkaantunut.
"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni kavaltajana, hyvä herra?" kysyi hän.
"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen", vastasi Zeno naurahtaen taaskin. "Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen sotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten parvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi. Te muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis suorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään. Te liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä ryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään, haluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä ole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen vapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan. Mutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?"
Tatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan rintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen kiillottanut sen teräspintaa.
"No kas", jatkoi Zeno, "mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä onnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne uudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti heittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte lunnaita. Kuinka paljon määräätte?"
Toktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä edessä.
"Niin, herra, katsokaas — meitä on kahdeksansataa, ja —"
"Ja jos yksikään saa vähemmän kuin toiset, niin hän myö kaikkien teidän nahkanne Andronikukselle tasoitukseksi", nauroi Zeno. "Ja varsin oikein! Minä rakastan oikeutta ennen kaikkea."
"Anna sitten kymmenen tukaattia mieheen", huusi selkeä kreikkalaisen ääni toisten takaa.
"Kymmenen tukaattia mieheen tekee kahdeksantuhatta", sanoi Zeno. "Ikävä kyllä minulla ei ole niin suurta summaa käytettävissäni."
"Voitte lainata", vastasi kreikkalainen.
"Pelkään etten voi, hyvä ystävä." Zeno kääntyi jälleen tatarilaisen johtajan puoleen. "Sinä olet houkka, Toktamish", sanoi hän rauhallisesti. "Niin kauan kuin pidätte minua täällä, en voi saada rahoja lainkaan. Luuletteko että me kauppiaat kasaamme tuhansittain tukaatteja raha-arkkuihin sänkyjemme alle? Jos niin tekisimme, olisitte te murtautuneet taloihimme aikoja sitten, ottaaksenne osanne!"
"Mitä lupaatte meille, herra?" tiedusti tatarilainen, alkaen horjua.
Mutta puolikymmentä ääntä pani vastaan.
"Ei mitään lupauksia!" huusivat ne. "Lähettäköön sinut noutamaan rahoja!"
"Kuuletteko mitä he sanovat?" sanoi Toktamish.
"Kyllä", vastasi Zeno, "kuulen kyllä. Heidän typeryytensä ei muuta tosiasioita. Jos teillä olisi hiirenkään rohkeus kurjissa rinnoissanne", jatkoi hän, kääntyen miehiin päin halveksivasti naurahtaen, "niin lähtisitte mukaani heti ja valloittaisitte palatsin. Portti on auki ja vartiat sikahumalassa. Siellä tulee olemaan jaettavana enemmän kuin kahdeksantuhatta tukaattia!"
Miehet olivat vaiti; monet pudistivat päätään.
"Hetki on mennyt ohitse", vastasi tatarilainen, puhuen heidän puolestaan. "Koko kaupunki on jo hälyytetty liikkeelle."
"Sitä enemmän kelpo miehiä saamme siis avuksemme", sanoi Zeno. "Ei silti että tarvitsisimme ketään. Kourallinen miehiä riittäisi hyvin."
"Lähettäkää noutamaan rahoja!" huusi kreikkalaisen ääni jälleen.
"Sanoinhan jo, ettei minulla ole", vastasi Zeno. "Jos ei teillä ole mitään järkevämpää sanottavaa, niin menkää majapaikkoihinne ja antakaa minun nukkua."
"Hauskoja unia!" ivaili kreikkalainen, ja muutamat miehistä nauroivat.
"Toivoakseni uneni tulevat olemaan mieluisia, sillä minua nukuttaa tavattomasti", vastasi Zeno huolettomasti. "Jos viillätte kurkkuni poikki ennenkuin herään, ette saa mitään, ette edes hautauskulujani! No, hyvää yötä nyt, ja menkää tiehenne!"
"Meidän on parasta jättää hänet", sanoi Toktamish, työntäen lähinnäolevia miehiä pois. "Te ette saa mitään tällä haavaa, ja häntä on mahdoton peloittaa. Mutta hän ei voi päästä pois, niinkuin tiedätte. Teemme sen oman turvallisuutemme vuoksi", lisäsi hän, muuttaen puheensävyään Zenoa puhutellessaan. "Emme voi päästää teitä ulos ennenkuin kaupungissa on jälleen hiljaista, mutta teiltä ei tule puuttumaan mitään. Tässä on kaksi peitettä, joiden välissä voitte nukkua, ja minä tuon teille ruokaa ja juomaa ja mitä vain tarvitsette, aamun tultua."
Zeno oli keskustelun aikana ehtinyt katsella ympärilleen, mikäli lyhtyjen valo ja ympärillä tungeksivat miehet hänen sallivat nähdä. Hän oli hyvin pian oivaltanut, ettei hän ollut minkään raunioituneen talon kellarissa, niinkuin hän ensin oli otaksunut, vaan yhdessä niistä suurista käyttämättömistä vesisäiliöistä, joita Konstantinopolissa on useita, ja joista kaksi on vieläkin nähtävissä. Vuosisatoja oli jo kulunut siitä kuin tässä oli ollut vettä, ja kivetyllä lattialla oli vahva kerros pölyä. Puolisen sataa harmaasta marmorista hakattua pylvästä kannatti korkeaa holvikattoa, jossa, kuten Zeno hyvin arvasi, ei enää ollut mitään näkyvää aukkoa ulkoilmaan. Ilmaa oli huoneessa kuitenkin yllinkyllin, sillä sitä tuli siitä kapeasta sisäänkäytävästä, jota myöten Zeno oli sinne kuljetettu, ja se arvatenkin löysi tiensä ulos käyttämättömän vesijohdon kautta, jota myöten säiliöön muinoin oli johdettu vettä ja joka vieläkin oli yhteydessä jonkun kaukaisen ulosjohtavan aukon kanssa. Zeno saattoi arvata tämän linnoituksista saamansa kokemuksen perusteella, niissä kun aina oli samaan tapaan rakennettu vesisäiliö; jokainen, jonka hän oli nähnyt, oli varustettu aukoilla, molemmat melkein aina holvin korkeimmalla kohdalla; muutamissa oli portaat, jotta päästiin mukavammin puhdistamaan niitä niiden tyhjinä ollessa.
Hänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä käskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät jonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän poistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni nopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja sulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten kuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen työntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät suuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna — kaksi, kolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei yksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut mitään ääntä, ja Zeno oli yksin.
Hänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset, kun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin hänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen visusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta vartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.
Hän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen ajatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran hetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka Zoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa, odottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta rantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä väsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan, uneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään avaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei arvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä purjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli onnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista tuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta suoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi se ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle epäonnistuneensa.
Mutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä hänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut ajatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan enää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen, ja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä toisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että hänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa hänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei ollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä, miten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle edes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien ponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen ajatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.
Mutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa inhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin mahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös ja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen tarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut hetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat säiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan oven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä olisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet ajatelleeksi.
Mutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin laajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä kumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän arvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat silatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka ulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut löydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta. Zeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui suljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä. Se oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari vuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja sitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta Zeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi ennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.
Hän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja hän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi toisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti lyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat arvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen vartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut tehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn, kietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja pylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.