XIV LUKU.
Hämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän sai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut palannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni Zenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän saattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan ryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat koskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä, oli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko pitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää kiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin, jotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut nukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään. Omobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä isäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan. Kaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan seetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka hän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi palvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!
Omobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi mies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta huomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli kookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies selittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille rautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään, tullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin niin, ja ehkä —
Mies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi Omobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan vuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan. Ei kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli pimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat sääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.
Omobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat hänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista yläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin huoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he olivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he eivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä oli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se ollut kirjurin asia.
Omobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein kuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa kutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama: kokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän nousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut talosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi mennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään päästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin varoittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin, että Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon poissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono vakuutetuksi eikä mennytkään sisään.
Hän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä venetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä oli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa tapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian Polon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia päivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno ollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana, ettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja vihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin kaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat ja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin kirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava päivällinen.
"Tietysti", vastasi Omobono. "Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin tärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan ystäviään."
Hän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa levottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä, punainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei pörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.
Vieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja huoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen keskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.
Vihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken tarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka herättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina, pyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen pöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen pikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna hänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti kohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon, niin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen laimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja saisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea koetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja tuntea itsensä hyvin sairaaksi.
Hän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Hänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat käyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi tarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista hetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä aikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat. Kuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään, niiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin näyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö- ja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä olisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan itsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin suoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.
Kaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa, vielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin hurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä selviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli tottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei haavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa mitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri sinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen päivälliselle.
Omobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin sääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin avulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni, että hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä sinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan kaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta hän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista kieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.
Hänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni ilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi puhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono kiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen ikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen ennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön ääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen sääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi naurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen jälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa ylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun arvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:
"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen luokseen aivan heti."
"Kyllä, herra", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat askelet heti kuin sanat olivat lausutut.
Vähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen sääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti tyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia istuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.
Toinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla katsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi kerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen kasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli syvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä, valuen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä käsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän puhui heti kuin Omobono tuli esiin.
"Oletteko kuullut hänestä mitään?" kysyi hän huolestuneena. "Tuleeko hän?"
Kirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta, koska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta. Itse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon hovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.
"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän, joka on vaatinut hänet lähtemään", vastasi hän. "Hänen poissaollessaan on minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen —"
"Tulevatko he? Ettekö ole lähettänyt heille kieltoa?"
Omobono hymyili vaatimatonta ylemmyyttä osoittavalla tavalla.
"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?" kysyi hän. "Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen vastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen palveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän suvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on kestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen jälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö hänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu kaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella."
Zoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja miltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon. Tosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä ollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa maanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut vaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt samanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa viihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon hyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta tarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei hyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin surmattavaksi.
"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?" kysyi Zoë, iloisena kuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.
"Luonnollisesti, kokóna — —"
Mutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta rantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.
Omobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan ajatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan marmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan. Sanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.
Zoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta levottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan vieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt olivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä oli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he parvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.
Zoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa ensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut loukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi hänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä oli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi häntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa hetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen päälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta. Naiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno olisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan purjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se oli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään jälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen hänen lähelleen.
Hän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui kävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan sisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta saattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei olisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta hänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja väsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen kilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua kukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.
"Kertokaa minulle mitä näette", sanoi hän tytöille.
Lucilla käänsi ylöspäin kellahtavat pikku kasvonsa.
"Niitä on kolme", vastasi hän. "Venetsialainen herra ja hänen rouvansa ja nuori neiti. Ainakin luulen, että hän on nuori."
"Minun luullakseni sinun pitäisi voida nähdä se", sanoi Zoë.
"Hänen kasvoillaan on huntu", vastasi Lucilla tirkistettyään alas; "mutta minä voin nähdä hänen tukkansa. Se on punainen ja sitä on hänellä aika paljon."
"Punainenko kuin Rustanin vaimon tukka?" kysyi Zoë.
"Oh, ei! Se on punainen niinkuin ylhäisen naisen; sillä se on hyvin värjätty Aleksandrian khenna-värillä. Nyt he astuvat veneestä — vanha rouva ensin — hän on lihava — kirjuri ja hänen miehensä auttavat häntä kahta puolta. Hän on kokonaan verhottu pitkään vihreään viittaan, joka on kirjailtu punaisilla ruusuilla. Hän on niinkuin tuleen syttynyt spenaattivadillinen. Kuinka lihava hän on!"
Lucilla hytisi vähän, ikäänkuin sisällisesti nauraen.
"Mitä hänen tyttärellään on yllä?" kysyi Zoë.
"Tummanpurppurainen viitta, jossa on leveät hopeaiset päärmeet."
"Kuinka rumaa!" huudahti Zoë, ilman erikoista syytä.
"Kirjuri kumartaa maahan asti", sanoi Lucilla. "Hän sanoo jotakin."
Hän herkesi puhumasta, ja kaikki kolme kuuntelivat. Zoë kuuli Omobonon äänen aivan selvästi.
"Kovaonnisen sattuman takia", sanoi kirjuri, "täytyi messer Carlon lähteä pois hyvin tärkeälle asialle, eikä hän ole vielä palannut. Minä olen hänen kirjurinsa ja talonhaltijansa, niinkuin teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa. Herrani poissaollessa minulla on kunnia lausua hänen vieraansa tervetulleiksi ja pitää huolta heidän viihtymisestään."
Sebastian Polo sanoi jotakin vastaukseksi tähän hienoon puheeseen; mutta matalalla äänellä, eikä Zoë voinut kuulla sanoja. Sitten omituisen vastenmielinen naisääni teki kysymyksen. Zoën mielestä sen sävy oli sammakkoparven kurnutuksen ja vanhan kanan kaakatuksen välimailta.
"Toivoaksemme annatte meille päivällisemme kaikissa tapauksissa", sanoi rouva, jolla tuntui olevan käytännöllinen mielenlaatu.
"Onko se tytön ääni?" kysyi Zoë Lucillalta kuiskaten.
Tyttö pudisti päätään.
"Äidin", vastasi hän. "Nyt he menevät sisään. En voi kuulla mitä
Omobono sanoo, sillä hän menee edellä. Nyt he ovat kaikki menneet."
Zoë ei välittänyt siitä, ketä muita tuli, ja nyt kun hetki oli ohi, häiritsi häntä paljon vähemmän se tosiasia, että Giustina oli saman katon alla hänen kanssaan, kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei uskonut Zenon koskaan suudelleen Giustinaa, eikä hän varmastikaan ollut koskaan astunut hänen päälleen.
Hän antoi nyt palvelustyttöjensä tehdä hänelle miten mielivät, tuskin huomatenkaan sitä taitoa, mitä he osoittivat auttaessaan häntä liikkumaan ja lieventäessään hänen kipuaan niin hyvin kuin vain itämaalaiset osaavat sen tehdä. Kun hän ei puhunut heille, eivät he uskaltaneet tehdä hänelle kysymyksiä isännän poissaolosta. Isäntä oli jäänyt hänen luokseen, kun heidät oli lähetetty pois; he olivat nukkuneet aamuun asti; herätessään he olivat löytäneet Zoën makaamassa sohvalla vaatteet yllä, ja isäntä oli poistunut talosta kenenkään näkemättä eikä ollut palannut. Niin pitkälle meni heidän tietonsa; mutta he olivat varmat siitä, että Zoë tiesi kaikki, ja he toivoivat, että jos he olisivat hänelle vielä tavallistakin enemmän mieliksi, niin hän tulisi ehkä lausuneeksi jonkun selittävän sanan, niinkuin valtiattaret joskus tekevät ollessaan erikoisen tyytyväisiä palvelijoihinsa. Useimmat nuoret naiset antavat hyvällä tuulella ollessaan kamarineitojensa tietää mitä he ovat tehneet; ja niinpiankuin he ovat kärtytuulella, kostavat kamarineidot kertomalla kaikki toisille palvelijoille. Sillä tavalla säilyy voiman tasapaino käskijän ja palvelijan välillä niinkuin nesteiden tasapaino ihmisruumiissa, jota ei voi hävittää aiheuttamatta tajuttomuutta.
Mutta vaikka Zoë tunsikin paljon vähemmän kipua senjälkeenkuin Julia ja Lucilla olivat kylvettäneet ja hieroneet häntä ja lievästi vedelleet kaikkia hänen niveliään, kunnes hän tunsi itsensä jälleen norjaksi ja kevyeksi, ei hän virkkanut mitään Zenosta. Ja vaikka he pukivat hänet niin taitavasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä mielihyvästä heidän näyttäessään hänelle hänen kuvaansa suuresta peilistä, jota he pitelivät hänen edessään toinen toiselta puolen, ei hän sittenkään tehnyt muuta kuin kiitti heitä ystävällisesti ja antoi heille kummallekin kaksi lusikallista ruusunlehtihilloketta, joka edusti heille melkein taivaallista ihanuutta, niinkuin hän hyvin tiesi, ja jota hän itsekään ei suinkaan halveksinut. Siinä oli kuitenkin kaikki; ja he olivat hiukan pettyneitä, kun hän ei alentunut puhumaan heille isännän katoamisesta, joka oli suurin tapaus mitä oli sattunut siitä lähtien kuin he kaikki kolme olivat tulleet asumaan Zenon katon alle.
Sillävälin esitti Omobono alakerrassa hovimestarin osaansa, sijoittaen vieraat pöytään, joka oli katettu Kultaiselle Sarvelle antavaan suureen saliin. Polon puolisoiden jälkeen oli saapunut vielä toinen venetsialainen kauppias, vanha rikas pankkiiri Marin Corner, joka jo kauan oli harjoittanut liikettä Konstantinopolissa ja oli Sebastian Polon hyvä tuttava. Viides kutsuttu jäi tulematta, joten kaksi tuolia oli tyhjänä, kuudes kun oli Zenon oma paikka; ja hänen veistoskoristeisen tuolinsa taakse Omobono asettui ohjaamaan palvelijoita, näöltään varsin kunnioitustaherättävänä tummanpurppuraisessa nutussaan ja kauniissa hopeaketuissaan, jotka hän oli ripustanut ylleen sen korkean arvon osoitteeksi, joka hänellä tänään oli talossa. Omobono-parka! Ei ollut hänellä aavistustakaan, mitä hänellä vielä oli edessään sinä päivänä.
Kolmen vanhemman vieraan mielipaha Zenon poisjäämisen johdosta ei ollut erittäin syvä. Kukin omalla tavallaan he hiukan pelkäsivät merkillistä maanmiestään, josta kerrottiin mitä hurjimpia juttuja. Vaikka hän tosin oli äärimmäisen täsmällinen rahallisten sitoumustensa täyttämisessä, olivat sekä Sebastian Polo että Marin Corner aina tunteneet jonkunlaista hermostunutta arkuutta ollessaan liikeasioissa nuoren miehen kanssa, jonka tiedettiin pitäneen puoliaan kokonaisen talven suurta armeijaa vastaan, ja jonka kerrottiin tappaneen ainakin tuhat turkkilaista omilla käsillään, ja jonka ruskeat silmät kiiluivat kuin tiikerin silmät, milloin vain mainittiinkaan taistelusta. Olisi kerrassaan hankalaa, jos hän langenneen laskun suorituksen sijaan ilmestyisi Cornerin pankkiin hampaisiin saakka asestettuna ja vaatisi kassa-arkun sisällystä. Kaiken kaikkiaan molemmat vanhahkot kauppiaat söivät paremmalla ruokahalulla hänen ollessaan poissa.
Mutta Giustina oli lohduton, eivätkä maukkaat valmisteet maistuneet hänelle lainkaan, ei tuore Mustanmeren sammin mäti eikä hieno palamiitti, ei herkullinen viiriäinen eikä edes paistettu riikinkukkokaan, jonka uhkea pyrstö kohosi laajalta hopeavadilta kuin pilkullinen sateenkaari.
Giustina oli kookas, unelias olento, jolla oli tuuhea paljous kauniisti värjättyä tukkaa, kuten Lucilla oli Zoëlle sanonut. Hänellä oli suuret ja säännölliset kasvojenpiirteet, täysin väritön valkea iho ja tyytymätön suu. Hän käänsi usein silmiään nähdäkseen mitä ympärillä tapahtui, kääntämättä ollenkaan päätään, ikäänkuin olisi ollut liian laiska niinkään vähäiseen ponnistukseen. Hänen kätensä olivat hyvinmuodostuneet, mutta paksusormiset, ja ne muistuttivat näöltään uutta marmoria, ollen liian valkoiset herättääkseen mielenkiintoa ja liian kylmät kosketeltaviksi.
Hän oli hirveästi pettynyt ja syvästi loukkaantunut menettelystä, joka näytti hänestä tahalliselta loukkaukselta; sillä hän ei uskonut sanaakaan Omobonon kohteliaasta selityksestä. Totuus oli se, että Zeno oli kutsunut seurueen vain senvuoksi, että Giustinan äiti oli kutsunut itsensä toivossa saada hänet tekemään naimatarjouksen Giustinalle. Todellisuudessa ei mikään ajatus ollut ollut kauempana Zenon mielestä. Sebastian Polo oli vaimonsa yllyttämänä antautunut mitä läheisimpiin liikesuhteisiin Zenon kanssa ja tehnyt hänet kerran toisensa perästä osalliseksi liiketoimiin, jotka olivat olleet erinomaisen tuottavia. Hän oli saattanut Zenolle välttämättömäksi käydä usein häntä tapaamassa ja tehnyt sen helpoksikin alituisella vieraanvaraisuudellaan; nämä seikat selittivät Zenon tiheiden vierailujen koko salaisuuden. Mutta nähdessään etteivät asiat kehittyneet avioliiton suuntaan niin nopeasti kuin oli odottanut, oli Polon vaimo ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka hänellä oli aikomus saada ratkaiseviksi; hän oli pyytänyt itsensä ja tyttärensä päivälliselle Zenon luo. Tästä ei ollut pitkä matka viittailuihin, että Zeno oli saattanut Giustinan maineen vaaranalaiseksi, jonka perusteella olisi helppo vaalia Zenoa tekemään naimatarjous — menettelytapa, joka on ollut tuttu jokaiselle yritteliäälle äidille aina avioliiton alkuajoista saakka. Zenon arvo aviomiehen ehdokkaana ei ollut niin paljon hänen varallisuudessaan kuin hänen loistavissa tuttavuuksissaan kotimaassa ynnä siinä tosiasiassa, että keisari Kaarle oli ollut hänen kumminsa ja myöhemmin hänen ystävänsä ja suojelijansa.
Giustina antoi äänettömän kannatuksensa huolehtivien vanhempiensa toimenpiteille; siksi hän oli onneton eikä tahtonut syödä riikinkukkoa, mikä seikka suuresti suretti Omobonoa. Onneksi hänelle tuli tuon nuoren naisen pidättyväisyys täysin korjatuksi vanhempien vieraiden alttiudella, heidän ottaessaan Giustinan itsepintaisesti hylkimää ruokalajia melkeinpä kylläisyyteen asti.
Syödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner vertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian silkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta toisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa rahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta, kurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan vapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi paljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla hän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia turkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt hankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja viittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä, ja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä Cornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs iltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä levollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin muuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.
Ja silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella Sarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan, jonka kanssa halusi naimisiin.
"Lapseni", kurnutti hänen äitinsä, "me ymmärrämme hyvin sinun pettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain messer Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi."
"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva", vastasi tytär kuuliaisesti ja kaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään heidän puhuessaan vanhemmilleen. "Minä koetan totella teitä."
"Kas niin, donna Giustina!" huusi Corner. "Me juomme teidän terveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä — —"
Lause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski pöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä kiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon värit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.
Lihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain istuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa ja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka istui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin kolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi henkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen ympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.
Toktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla, joka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän rehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä univormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa kenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen oikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä oli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti hänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät hainhampaansa kerran toisensa jälkeen.
Se oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin selväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus hänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle, joka oli Giustinan vieressä.
"Näen, että olette varanneet paikan minulle", sanoi hän barbaarimaisella kreikankielellä. "Se oli hyvin ystävällisesti tehty! Ja olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!"
Näin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti jälleen.
Lihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset kauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat, ja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen veitikkamaisesti.
"Kuka on tämä ihminen?" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti, tarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.
Mutta Omobono oli hävinnyt, ja palvelijat olivat paenneet hänen perässään.