XV LUKU.
Toktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen pikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.
"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa", huomautti hän, maiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. "Hän on lähettänyt minut pyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne."
Tällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat hiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan hän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki, mutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä miellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti heti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen säästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli siihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain osoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin kamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta, vaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta hirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo keinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.
"Onko meidän ymmärrettävä", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta epävarmalla äänellä, "että tulette messer Carlo Zenon luota?"
Toktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän nyökäytti painokkaasti.
"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa", sanoi hän, kyetessään jälleen puhumaan.
Sebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin Corner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan, kuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina poskien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta kuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi jälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen mukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina vertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä mielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.
Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.
"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa rahoja?" kysyi hän.
Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä. Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.
"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä. Tappelimme yhdessä Kreikassa."
Silloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.
"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria maksuja suoritettavana."
Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.
"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla vakavuudella.
Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli häntä leikillisesti.
"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa hohotti vastaukseksi kysymykseensä.
Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa, ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti melkein kuoliaaksi.
"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi, että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"
Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä. Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat kumpikin oveen päin.
Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli
Omobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.
"Ryöväystä!" läähätti hän. "Julkeaa ryöväystä!"
Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa. Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan, mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.
"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.
Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" toistivat molemmat yhteen ääneen.
"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"
He ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin oli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen pikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo aikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen, luullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään kamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä pikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi sirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona mosaiikkilattialle.
Kamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä, ja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli hänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka Polon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja sinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi ja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan Cornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui lattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.
Polo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni avoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään lähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä todella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas tuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen ruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen pelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat tieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei ollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt liikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.
Tatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin ei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään miellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän olisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi saanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa runollisella kielellä.
"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!" alkoi hän mairitellen. "Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on puhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen ilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen pienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot parrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni, kevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo, kaunoiseni!"
Tatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti siksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu kaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän oli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada Giustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen huultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa oikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.
Mutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan. Sadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan läsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan viittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä nopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa tarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään, hän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet tatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish tajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja läimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.
Toktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana makaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun hän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua muutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta. Naiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän; sentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin ollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla olevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish oli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei ollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla oli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava askeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.
Hänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä ja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu tapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois, oli kestänyt vain pari minuuttia.
Toktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti häntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan tyhjälle tuolille pöydän ääreen.
"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni", selitti hän. "Minä en voi syödä yksinäni — se haittaa ruoansulatustani."
Hän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi. Pikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella kinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli, millä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat kestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.
"Sinähän näytät nälinkuoliaalta", huomautti tatarilainen huolestuneella äänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. "Sinä tarvitset ruokaa ja juomaa, mies!"
Äkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa Giustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti ylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti humalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä suolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita, sokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada enempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.
"Syö tämä", sanoi hän. "Se tekee sinulle hyvää."
Sitten hän kävi jälleen käsiksi riikinkukkopaistiin hyvällä halulla.
Omobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi uskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen sopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä ruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä ihan hirveältä.
"Itse asiassa, herra", aloitti hän, "jos sallitte, niin minä mieluummin — —"
"Älä puhu. Syö!"
Toktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä hampaillaan.
"Se on sinulle tarpeen", lisäsi hän, suu täpö täynnä.
Kirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka hänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti sangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan maistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän verestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän hampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen. Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun pöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.
"Messer Carlo Zenon malja!" huusi hän, vieden viinin huulilleen.
Omobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen hermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta isäntänsä maljaa.
"Hyvä!" nauroi Toktamish. "Jollet voi syödä, voit ainakin juoda!"
Juuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen nenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen pelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.
"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!" huusi hän Omobonoon päin kääntyen. "Jos hän elää, niin potkaise häntä ja käske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme."
Omobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen, ikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti hänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.
"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois", selitti hän pelokkaasti.
"Minä puhuin orjille", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään palvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.
Onneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli arvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta, oli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä vähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti seurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen pikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen määrään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.
"Missä kassa-arkku on?" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti, joka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.
"Talossa ei ole ollenkaan rahoja", huusi Omobono uudistuneen kauhun vallassa. "Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!"
"Hyvä on", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet pöydältä. "Näytä minulle tyhjä arkku."
"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra", vastasi kirjuri, päättäen hillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.
Vaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi häntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.
"Pieni mies", sanoi hän vakavasti. "Talossa on kassa-arkku, ja minä haen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen. Sitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt missä se on."
Omobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista kokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi, tehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea omituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä merkkitilaisuuksissa.
"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle", aloitti hän, ja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä pyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut pyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.
Mutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri siihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat olleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys oli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten useimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä kivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistusta a posteriori; pikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän tepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta rukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta rukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli sillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa tarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish astuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.
Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.
Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne, että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan, varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.
Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja muisti salvan.
Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.
Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.
"Se hirviö!" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.
Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi, saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta vastata kyselyihin.
"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer Carlo
Zenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"
Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.
"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti hengittäen. "Ahaa — minä alan ymmärtää."
"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja, värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.
Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.
"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan yhteiskunnallisen ylemmyytensä.
"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä aina."
"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä ymmärrän nyt."
Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä, kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei ketään ollut tulossa.
"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë.
"Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.
Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta, ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta. Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.
Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän vaatimiaan rahoja.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida saada kokoon!"
"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi", vastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta äveriäisyydestä. "Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään", lisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen mikä vaikutus tällä väitteellä olisi.
"Messer Carlolla on monta ystävää", vastasi Zoë rauhallisesti. "Mutta jos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin maksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti panee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet."
"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä", sanoi Giustina, hänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.
"Oletteko te?" kysyi Zoë.
Silloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta ja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman kivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta äskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun keijukainen.
"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!" huusi hän. "Tatarilaisen jättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!".
Hän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä äitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli, tiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli ilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut siitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka kuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli viisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu saamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi, että oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen Giustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori nainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut niin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret vanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja Giustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen. Olisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen äitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on tällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja herjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on paljastanut sen nuorille miehille.
Giustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu talon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi tuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta, että hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku kirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta kerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt esiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt portailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja siitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä kerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston ulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon takana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen arvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.
"Sinä olet älykäs tyttö", sanoi Zoë. "Toivon vain, että ovi on luja."
"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan", vastasi Lucilla. "He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei jättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos."
"Omobono-parka!" huudahti Zoë. "Kuinka peloissaan hän mahtanee olla."
Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille. Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.
Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan pieksämällä orjiaan.
"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos rannasta.
Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties vaarallinenkin.
Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa, jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.
"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan mitä olisi tehtävä."