XIX LUKU.
Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden, joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.
Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi. Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa, keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset eivät ymmärtäneet.
Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.
"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"
Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä, vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli hänen kimpussaan.
"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"
Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi, että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria, olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.
Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi, henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.
Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin, hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.
Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen", jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen — jolle soihtujen valo nyt heijastui — istui ratsun selässä, kultakangasviitta ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi, olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon, ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä, vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan, kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät, sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen —. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka. Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä yht'aikaa.
Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna, mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä, sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.
"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä vangiksi!" huusi hän.
Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna, ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan, potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen, jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan Andronikus saattoi nähdä hänet.
Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.
Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin, ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä olemaan hukkaamatta aikaa.
Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana, jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.
Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi, että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja kirkuivat äänensä käheiksi.
Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle sepittämän osan.
Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja, jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä, ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa, ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi riistämään sitä sieltä alas.
Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.
"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.
"Minä olen menossa — —?"
"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"
Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen, siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua. Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään, jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan Zenoa.
Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä, ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut sanan ja otettu kiinni oven edustalla.
Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään omalle käsivarrelleen.
Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin kaukaa, melkein toisesta maailmasta.
"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"
Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit olivat hänelle tutut.
Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin, missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.
Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä, vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan sanomatta.
Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.
"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?"
"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."
Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä. Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.