XVIII LUKU.
Aurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään punertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen täytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella, heijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani univormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat, juuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja ympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä, syvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen, kun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään varjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa, tai ehkä niinkuin taivaassa.
Upseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista sisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen päänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla valkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi niistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi pitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se kätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen pumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle. Hän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi, olivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.
Hän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun toinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän seisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän viittasi toisella Amenan torniin päin.
"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen kapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana", sanoi Zoë, jäljitellen sitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja kreikkalaisilla kamarineidoilla.
Lyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja seisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen, ja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä pelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja kermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli kehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat sotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta samassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies, tulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti selkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin tekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian korkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen koriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä, pitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua sisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan peittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi ehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä tasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta rampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta hän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi hänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi voinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.
Hän astui suuren porttiholvin alta pihan sulaan punervaan valoon, ja siinä oleminen tuntui miellyttävältä. Mutta sitten se toisekseen sai hänet ajattelemaan eilispäivää, jolloin hän oli istunut ikkunansa ääressä illansuussa, osaamatta uneksiakaan kaikesta siitä, mitä oli hänelle tapahtuva yhden yön ja yhden päivän kuluessa. Se sai hänet ajattelemaan sitä miestä, jota hän niin suuresti rakasti ja joka oli vankina jossakin suuren kaupungin alla, epäilemättä nälkää ja janoa kärsien ja kuoleman ajatukset silmäinsä edessä; ja tätä miestä pelastaakseen hän nyt oli menossa Blachernaen pihan poikki talousorjaksi puettuna. Hän teki sen, koska muuta keinoa ei ollut; ja jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä tai tulisi liian myöhään, saavuttaisi hänet loppu muutamissa tunneissa, tai kukaties ihan äkkiä, mikä olisi paljon armeliaampaa. Hän tiesi mihin yritykseen hän oli ryhtynyt, eikä hän pettänyt itseänsä. He puhkaisisivat ensiksi hänen silmänsä; mutta se olisi vähäisin niistä julmuuksista mitä he hänelle tekisivät, jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä.
Hän oli kuitenkin kaikitenkin vain hento tyttö, ja kerran tai pari, kun hän ajatteli noita tuskia, kulki karmiva väristys hänen selkäänsä alas aina kantapäihin saakka ja syvässä värimeressä uivat esineet hämärtyivät hetkiseksi hänen silmissään; mutta sitä kesti vain tuokion, ja kun hän saapui tornin juurelle ja astui oven edustalla olevaan holvikäytävään, ajatteli hän jälleen Zenoa eikä mitään muuta.
Niin oli kuin Gorlias oli sanonut. Aivan toisenlainen vartio oli asetettu edellisen yön yrityksen jälkeen, ja Zoë kohtasi esteen, jota hän ei ollut edeltäpäin arvannut. Rautaovi oli suljettu, ja sitä vartioi kaksi tavattoman kookasta afrikalaista, jotka mustiin rengashaarniskoihin puettuina seisoivat sen kahden puolen, käyrät miekat paljastettuina.
He katsoivat hänen päänsä ylitse, kun hän lähestyi heitä, eivätkä näyttäneet huomaavan häntä lainkaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin ilmeettömiä kasvoja kuin noiden miesten; heidän piirteensä olivat kiiltävät ja liikkumattomat kuin pronssi, ja auringonlaskun punertava kajastus heijastui ulkopuolelta syvään holvikäytävään ja antoi niille luonnottoman värin, joka oli suorastaan kammottava.
"Jos sallitte, hyvät herrat", aloitti Zoë seisahtuen, "emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja tuoretta kermajuustoa kapteenin vaimolle."
Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua kuvapatsaille; ei kumpikaan neekereistä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hän ei antanut perään niin vähällä.
"Jos sallitte", toisti hän pyytävällä äänensävyllä ja kuuluvammin, "emäntäni — —"
Hän katkaisi puheensa keskellä lausetta, säikähtyen äkkiä noiden kahden mustan miehen liikkumattomuutta, heidän kokoaan ja punertavassa kajastuksessa välkkyviä suuria kiilloitettuja käyrämiekkojaan, joiden yksi äänetön sivallus voisi katkaista hänen kaulansa. He olivat kuin taikahenkiä eräästä arabialaisten tuhannen yhden yön sadusta, joita kreikkalaiset sadunkertojat juuri siihen aikaan oppivat persialaisilta ja Samarkandin ja Tashkentin tatarilaisilta kauppiailta. Zoë oli kuunnellut niitä tunnittain ollessaan pikku tyttönä, ja nyt hän tunsi äkkiä itsensä järjettömän vakuutetuksi siitä, että hän oli uneksinut itsensä johonkin noista saduista, ja että vangittu keisari oli yliluonnollisten olentojen vartioima. Noita liikkumattomia piirteitä ja leveitä, kiilloitettuja miekanteriä katsoessaan hän ei kuitenkaan tuntenut sitä tuskallista väristystä, joka oli karminut häntä, kun hän oli ajatellut itseään palatsin haltijain kiduttamana, ja pian hän rohkaistui jälleen ja alkoi puhua kolmannen kerran.
"Jos sallitte", sanoi hän, mutta ei päässyt sen pitemmälle, sillä hän oli hennosti nyhtäissyt oikeanpuoleisen miehen rengaspaidan hihaa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja mies liikahti heti ja kumartui hiukan hänen puoleensa.
Mies kosketti korvaansa vasemmalla etusormellaan ja pudisti päätään hitaasti osoittaakseen, että hän oli kuuro, ja viittasi sitten toveriinsa ja taas omaan korvaansa, pudistaen jälleen päätään; ja sitten hän, Zoën kauhuksi, aukaisi suunnattoman suunsa ihan hänen silmiensä edessä, ja Zoë näki että se oli tyhjä. Miehellä ei ollut kieltä.
Johannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja palatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen tekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten mies tai nainen.
Hän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski sen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen pois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja sitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka kaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät tosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia, ja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa ulospäin hänen päänsä ylitse.
Zoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös. Pihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen tummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen menestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes itse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä tulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei saataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä, heidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi, ja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään maksaa rohkeutensa.
Vahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu suurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava sisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse vartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki, voidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään. Samoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin olivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi kuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan mahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven jotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen, arveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku, joka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina oli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin salainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa, hänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa pitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet aikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä, etteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta kaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja selkeänä holvikäytävässä:
Tuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle puolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas lemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli veen — —
Tässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi todella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.
Kapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin oven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta kuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet oven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen puhui matalalla äänellä.
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.
Tyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka valaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista olevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta antaa kirjettään.
"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti", virkkoi hän nopeasti, "ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu."
Oven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui jonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri ojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa nähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä raskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui paukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin kiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja tuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla jalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen varaan.
Tuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit olivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän antavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona holvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.
Kompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt tarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen, olivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen heistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën kiinni.
Zoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin ajan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes liikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen pidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt miekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle. Zoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan pitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle ja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta paljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän tunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Punertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä ryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin kerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä räystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja taivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin hänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän saattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä kirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon aikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Monta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi siellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin sisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa. Muutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan Zoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat keisarillisten naisten joukossa.
"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!" nauroi muudan, äänellä joka oli kuin tvtön.
"Mitä hän on tehnyt?" kysyi toinen mykältä neekeriltä.
Puhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei hän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.
Ja mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin huomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja kävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili mielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin, se paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei Gorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä, ja minkä väriset seinät siinä olisi.
Neekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä eteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei ajatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän varmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään omasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan, millaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä minkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä punatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat, irvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka siten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.
Mutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja saattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että hän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen ja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön mykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin pahasti.
Sitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen ote höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi kuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla seisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden puolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä. Ilma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä monien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta tanterelta pihan ulkopuolelta.
"Keisari tulee!" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen vankiaan siirtymään pois.
Mies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja kovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja äänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi keisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä ratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten seurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja punaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään hämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja nuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla kahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita, jotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta hyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin, ja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä muovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin jalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja esijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin veriaallot sakenevassa hämärässä.
Neekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja katseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli vaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää vaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan kumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen rauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä oli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja keisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin heijastuksesta.
Hänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän heti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi aivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön kasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki satulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin ollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli värähti ja painautui ylähuulta vastaan.
Hän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan ratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle, joka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen mykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään, aivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti teräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja korvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen hän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi mitä siinä oli.
Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen, mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään. Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta, niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.
"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.
"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte", vastasi Zoë, eikä hänen äänensä värähtänytkään.
"Varo sanojasi! Missä on tämä venetsialainen, tämä Zeno?"
"En tiedä."
"Varo sanojasi, vielä kerran! Minä kysyn, missä hän on?"
Zoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren keisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei kuulunut.
"Minä en tiedä missä hän on", sanoi hän vihdoin, "mutta luulen teidän saavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne."
"Tänne?" Andronikus hämmästyi kovasti. "Tänne?" toisti hän kummissaan.
"Niin, tänne", vastasi Zoë, "ja pian. Hänellä on täällä asioita toimitettavana tänä iltana."
"Tyttö on hullu", sanoi keisari, katsoen ministereihinsä.
"Aivan hullu, teidän korkea majesteettinne", lausui toinen.
"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne", säesti toinen. "On parasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään."
Se joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään olevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle esijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta ovesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.
"Ja sanohan", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, "mitä mahdollista asiaa voi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä? Suvaitsisitko sanoa sen meille?"
"Asia, joka on pian suoritettu, jos Jumala suo", vastasi Zoë.
Hän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael Rhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä, jollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä liian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus kuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun hänen sydämeensä.
"Hän ei ole hullu!" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana.
"Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!"
Sanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija palasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia kantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat kuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä, mutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja kopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain univormut hämärässä veripunaisina.
"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni", sanoi Zoë, vastaten keisarin sanoihin, "ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette velkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan nimi on veri!"
"Hän houraa!" huusi Andronikus epävakaisella äänellä.
"Ei, minä en ole hullu", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi. "Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä tämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte maksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!"
"Kuka on tämä ihminen?" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt vaaleammat.
Ei äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies hiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen ranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului hevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.
"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?" kysvi
Andronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.
Lieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria kohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin matalalla äänellä.
"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen suustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän."
"Kuka hän on, sanon minä?" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin pelkurit voivat tehdä.
Ei kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta, tähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana kaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta ylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.
Sitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti ja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli kuin teilirattaan narina.
"Hän on Mikael Rhangaben tytär."
"Protosparthoksen?" Keisarin ääni vavahti taaskin.
Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.
"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi", sanoi hän.
Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun; ja hän hymyili kolkosti.
"Niin", sanoi hän, "hän se on." Ja hän nauroi.
Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään oikealle ja vasemmalle.
Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:
"Katala!"
Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta. Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin saavutti takaisin tasapainonsa.
"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat kätensä olivat vapaina.
Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.
"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.
Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.
Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa, että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.
Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita, ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.
Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille, tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista, ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.
Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten toisen takaisin pussiin.
Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta pudonneen kirjeen.
Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi. Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.
Vielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.
Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan. Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.
Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin, velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.
Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.
Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas, liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi tehdä hänet hulluksi.
Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.
Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä äänettömyyttä.
"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan", sanoi hän.