XIV
Ja harmaan ja raskaan sumun läpi minä näin, niinkuin nähdään maan päällä hämärän hetkellä, alastoman, aution ja kylmän tasangon.
Keskellä kohosi kallio, jolta tippui pisara pisaralta mustanpuhuvaa vettä, ja putoavien pisarain heikko ja kumea ääni oli ainoa ääni, joka kuului.
Ja seitsemän polkua, kiemurreltuaan tasangolla, päätyi tuohon kallioon, ja lähellä kalliota, jokaisen polun päässä, oli kivi, jota peitti jonkinlainen kostea ja vihreä aine, niinkuin matelijan kuola.
Ja kas, eräällä poluista minä huomasin ikäänkuin varjon, joka liikkui hitaasti; ja vähitellen, varjon lähestyessä, erotin, en ihmistä, vaan jotakin ihmisen kaltaista.
Ja sydämen kohdalla oli tuolla ihmishahmolla veritahra.
Ja se istuutui tuolle kostealle ja vihreälle kivelle, ja sen jäsenet vavahtelivat, ja pää painuneena alas se pusersi itseänsä käsivarsillaan, ikäänkuin säilyttääkseen viimeisen jäännöksen lämpöä.
Ja kuutta muuta polkua pitkin kuusi muuta varjoa vuoron perään saapui kallion juurelle.
Ja kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan, istuutui kostealle ja vihreälle kivelle.
Ja siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan painon alla.
Ja heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä aurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta eikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat pudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.
Ja se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua vahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.
Ja ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen päätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan tuulen käheä ja kuiva ääni.
Ja kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat paitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja hetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.
Ja nuo seitsemän varjoa olivat uudelleen lyhistyneet kokoon salaisen tuskansa taakan alla, ja syntyi toinen äänettömyys, pitempi kuin ensimmäinen.
Sitten eräs niistä, nousematta kiveltään, liikkumattomana ja kumarassa, sanoi toisille:
"Teidän on siis käynyt samoin kuin minun. Mitä ovat meitä hyödyttäneet kaikki neuvottelumme?"
Ja eräs toinen jatkoi: "Usko ja ajatus ovat murtaneet kansojen kahleet; usko ja ajatus ovat vapauttaneet maan."
Ja eräs toinen sanoi: "Me tahdoimme tehdä ihmiset eripuraisiksi, ja meidän sortomme on liittänyt heidät yhteen meitä vastaan."
Ja eräs toinen: "Me olemme vuodattaneet verta, ja se veri on langennut jälleen meidän päittemme päälle."
Ja eräs toinen: "Me olemme kylväneet tapain turmelusta, ja se on versonut meissä, ja se on syönyt meidän luumme."
Ja eräs toinen: "Me luulimme tukahduttavamme Vapauden, ja sen tuulahdus on kuihduttanut meidän mahtimme aina juurta myöten."
Silloin huudahti seitsemäs varjo:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja kaikki vastasivat yhteen ääneen:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja minä näin käden ojentautuvan esiin; se kastoi sormensa mustanpuhuvaan veteen, jonka pisarat pudotessaan mittaavat ainaista ajan kulkua, painoi sillä merkin noiden seitsemän varjon otsaan, ja se oli siinä ainiaaksi.