XXXII
Näin pyökin, joka kohosi huimaavaan korkeuteen. Latvasta melkein alas asti se levitteli suunnattoman suuria oksia, jotka peittivät maan ylt’ympärillä, niin että se oli paljas; siinä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta. Jättiläisen juurelta kasvoi tammi, joka, kohottuaan muutaman jalan ylöspäin, kumartui, mutkistui, sitten kurottihe vaakasuoraan, sitten taas kohosi ylöspäin ja mutkitteli uudelleen; ja vihdoin näin sen kurottavan laihaa ja paljasta päätänsä pyökin voimakasten oksien alla saadakseen edes vähän ilmaa ja vähän valoa.
Ja minä ajattelin itsekseni: kas noin pienet kasvavat suurten varjossa.
Ketkä kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Ketkä lähestyvät heitä? Eivät köyhät. Heidät ajetaan pois; heidän näkemisensä tahraisi rikkaiden katseet. Heidät poistetaan huolellisesti heidän läheisyydestään ja heidän palatseistaan; heidän ei anneta kulkea edes heidän puutarhainsa läpi, jotka ovat avoinna kaikille paitsi heille, sentähden että heidän työstä riutunut ruumiinsa on verhottu puutteen vaatteisiin.
Ketkä sitten kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Rikkaat ja imartelijat, jotka tahtovat tulla mahtaviksi, kunniattomat naiset, heidän salaisten nautintojensa katalat kätyrit, ilveilijät, narrit, jotka viihdyttelevät heidän omiatuntojaan, ja väärät profeetat, jotka pettävät ne.
Ketkä vielä? Väkivallan ja kavaluuden miehet, sorron apurit, sydämettömät veronkiskurit, kaikki, jotka sanovat: "Jättäkää kansa meidän käsiimme, niin me vuodatamme sen kullan teidän kirstuihinne ja sen rasvan suoniinne."
Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat.
Pikkulinnut tekevät pesänsä nurmikkoon ja petolinnut korkeisiin puihin.