XXXIII
Siihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka selässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen laakson rinteellä.
Ja laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden lomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot säteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia värivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.
Ja saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli sen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan risutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi päänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.
Ja silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys, ja särkyneellä äänellä hän sanoi:
"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi lehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani."
Ja sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: "Poikani, poikani!" ja kyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei voinut valua alas.
Siinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: "Isäni,
Jumala siunatkoon teitä ja omaisianne!"
"Omaisiani?" sanoi vanhus. "Minulla ei ole enää ketään omaista: minä olen yksin."
Ja kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan, nojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan lähettämiä, hän sanoi hänelle:
"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani; kaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona."
Ja sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan matkamiehen ateriaa.
Mutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä ahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.
Ja huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta. On kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei kärsi eniten, vaan sortajat."
Vanhus pudisti päätään eikä vastannut.
Pyhiinvaeltaja jatkoi: "Mitä nyt ette usko, sen kyllä pian uskotte."
Ja käskettyään hänen istuutua, hän pani kätensä hänen silmilleen; ja vanhus vaipui uneen, sen raskaan, synkän, kauhistavan unen kaltaiseen, joka valtasi Abrahamin, kun Jumala näytti hänelle hänen sukunsa tulevat onnettomuudet.
Ja hänestä näytti, että hänet siirrettiin laajaan palatsiin, erään vuoteen ääreen; ja vuoteen vieressä oli kruunu, ja tuossa vuoteessa nukkui mies, ja mitä tässä miehessä tapahtui, sen näki vanhus niin selvästi kuin päivällä, valvoessa näkee sen, mitä silmäin edessä tapahtuu.
Ja mies, joka virui siinä, kultavuoteessa, kuuli ikäänkuin leipää pyytävän kansanjoukon sekavia huutoja. Se oli myrskyssä rantaa vastaan murtuvien aaltojen kohinan kaltaista ääntä. Ja myrsky äityi, ja kohina koveni; ja tuo nukkuva mies näki aaltojen hetki hetkeltä nousevan ja pieksävän jo palatsin muureja, ja hän ponnisteli sanomattomasti, ikäänkuin paetakseen, mutta ei voinut, ja hänen tuskansa oli ääretön.
Kauhistuneena katsellessaan, vanhus äkkiä siirrettiin toiseen palatsiin. Se, joka siellä makasi, oli pikemmin ruumiin kuin elävän ihmisen näköinen.
Ja unissaan hän näki edessään poikki pantuja päitä; ja avaten suunsa, nuo päät sanoivat:
"Me olimme uhrautuneet sinun hyväksesi, ja kas tässä palkka, jonka olemme saaneet. Nuku, nuku; mutta me emme nuku. Me valvomme odottaen koston hetkeä: se on lähellä."
Ja veri hyytyi nukkuneen miehen suonissa. Ja hän sanoi: "Jospa edes voisin jättää kruununi tuolle lapselle", ja hänen tuijottavat katseensa kääntyivät erästä kehtoa kohti, jonka päälle oli laskettu kuningattaren otsanauha.
Mutta kun hän alkoi tyyntyä ja saada hiukan lohdutusta tästä ajatuksesta, niin eräs toinen, kasvoiltaan hänen näköisensä mies sieppasi lapsen ja löi sen murskaksi seinää vastaan.
Ja vanhus tunsi menevänsä tajuttomaksi kauhusta.
Ja hänet siirrettiin samassa silmänräpäyksessä kahteen eri paikkaan; ja vaikka olivatkin erillään, niin nuo paikat muodostivat hänestä vain yhden paikan.
Ja hän näki kaksi miestä, joita, lukuunottamatta heidän ikäänsä, olisi voinut luulla samaksi mieheksi; ja hän ymmärsi, että he olivat saaneet ravintonsa samasta rinnasta.
Ja heidän unensa oli samanlainen kuin tuomitun, joka odottaa kuolemanrangaistusta herätessään. Veriseen käärinliinaan verhottuja haamuja kulki heidän ohitsensa, ja kukin niistä kosketti heitä ohi kulkiessaan, ja heidän jäsenensä nytkähtivät taaksepäin ja vetäytyivät kokoon, ikäänkuin väistääkseen tätä kuoleman kosketusta.
Sitten he katsahtivat toisiinsa, eräänlainen hirvittävä hymy huulillaan, ja heidän silmänsä syyti tulta ja heidän kätensä liikahteli suonenvedon tapaisesti väkipuukon kahvalla.
Ja vanhus näki sitten kalpean ja laihan miehen. Epäluulot hiipivät joukoittain hänen vuoteensa ääreen, vuodattivat myrkkyään hänen kasvoilleen, kuiskailivat hiljaisella äänellä kaameita sanoja, ja upottivat hitaasti kyntensä hänen pääkalloonsa, jota kylmä hiki kostutti. Ja ihmishahmo, kalpea kuin käärinliina, lähestyi häntä ja osoitti hänelle sanaakaan sanomatta sinertävää arpea, joka hänellä oli kaulan ympärillä. Ja vuoteessa, jossa hän makasi, tuon kalpean miehen polvet löivät yhteen ja hänen suunsa meni kauhusta ammolleen ja hänen silmänsä suurenivat hirveästi.
Ja tuo kauhusta tyrmistynyt vanhus siirrettiin vielä suurempaan palatsiin.
Ja se, joka siellä nukkui, hengitti ainoastaan äärettömän vaivalloisesti. Mutta aave istua kyyrötti hänen rinnallaan ja katseli häntä ilkeästi nauraen. Ja se puhui hänen korvaansa, ja sen sanat muuttuivat näyiksi tuon miehen sielussa, jota se painoi ja survoi terävillä luillaan.
Ja tuo mies näki olevansa lukemattoman kansanjoukon ympäröimänä, josta kuului peloittavia huutoja:
"Sinä lupasit meille vapauden ja annoit meille orjuuden.
"Sinä lupasit meille hallitsevasi lakien avulla, mutta lakeina ovat vain sinun oikkusi.
"Sinä lupasit meille säästäväsi vaimojemme ja lastemme leipää, mutta teit kurjuutemme kahta kauheammaksi kartuttaaksesi aarteitasi.
"Sinä lupasit meille kunniaa, mutta hankit meille kansojen ylenkatseen ja heidän oikeutetun vihansa.
"Astu alas, astu alas, ja mene nukkumaan yhdessä valapattoisten ja tyrannien kanssa!"
Ja hän tunsi, että kansanjoukko syöksi hänet alas ja laahasi hänet pois, ja hän tarrautui kiinni kultasäkkeihin, ja säkit repesivät, ja kulta vuoti ulos ja putosi maahan.
Ja hän oli harhailevinaan köyhänä maailmassa ja janoissaan pyytävinään armosta juotavaa, ja hänestä näytti, että hänelle ojennettiin lasi täynnä lokaa ja että kaikki häntä karttelivat, kaikki häntä kirosivat, koska hänellä oli otsassaan petturien merkki.
Ja vanhus käänsi inhoten katseensa hänestä pois.
Ja kahdessa toisessa palatsissa hän näki kaksi muuta miestä, jotka mietiskelivät kuolemanrangaistuksia. "Sillä", sanoivat he, "miten saamme edes jonkinlaista turvallisuutta? Maa on uurrettuna jalkaimme alta; kansat meitä kammoavat; pienet lapsetkin rukouksissaan pyytävät illoin aamuin Jumalaa vapauttamaan meistä maan."
Ja toinen tuomitsi kovaan vankeuteen, se on: kaikkiin ruumiin ja sielun kidutuksiin ja nälkäkuolemaan onnettomia, joiden hän epäili lausuneen sanan isänmaa; ja toinen käski heittämään vankikomeroon kaksi nuorta tyttöä, takavarikoituaan heidän omaisuutensa, koska he olivat syypäitä siihen, että olivat hoitaneet haavoitettuja veljiään sairaalassa.
Ja heidän väsyttäessään itseänsä tässä teloittajantyössä, saapui heidän luoksensa sanansaattajia.
Ja toinen sanansaattajista sanoi: "Teidän eteläiset maakuntanne ovat murtaneet kahleensa, ja niiden pätkillä ne ovat karkoittaneet teidän maaherranne ja sotilaanne."
Ja toinen: "Teidän kotkanne on revitty hajalle suuren virran rannoilla: sen aallot vievät mennessään niiden jäännökset."
Ja molemmat kuninkaat vääntelivät itseään vuoteellaan.
Ja vanhus näki vielä kolmannen. Hän oli karkoittanut Jumalan sydämestään, ja Jumalan sijalla hänen sydämessään oli mato, joka kalvoi sitä lakkaamatta; ja kun tuska uudistui tuimempana, soperteli hän hiljaa jumalanherjauksia, ja hänen huulensa peittyivät punertavalla vaahdolla.
Ja hän oli olevinaan äärettömällä tasangolla yksinään madon kanssa, joka ei häntä jättänyt. Ja tuo tasanko oli hautausmaa, surmatun kansan hautausmaa.
Ja katso! Yhtäkkiä maa järisi, haudat avautuivat, kuolleet nousivat ja astuivat esiin joukoittain; ja hän ei voinut liikahtaa eikä päästää huutoa.
Ja kaikki nuo kuolleet, miehet, vaimot ja lapset, katselivat häntä vaieten; ja vähän ajan kuluttua, yhä vaieten, he ottivat hautojen kivet ja asettivat ne hänen ympärilleen.
Ne ulottuivat ensin hänen polviinsa, sitten hänen rintaansa, sitten hänen suuhunsa saakka, ja hän ojensi ponnistellen kaulansa lihaksia hengittääkseen vielä kerran; ja rakennus kohosi yhä, ja kun se oli valmis, niin sen harja katosi synkkään pilveen.
Vanhus alkoi menettää voimansa: hänen sielunsa oli tulvillaan kauhua.
Ja katso! Kuljettuaan useiden autioiden salien läpi, hän näki eräässä pienessä kamarissa, vuoteella, jota lamppu tuskin valaisi valjulla valollaan, vuosien riuduttaman miehen.
Vuoteen ympärillä seisoi seitsemän pelkoa, neljä toisella puolella ja kolme toisella.
Ja yksi peloista asetti kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle, ja hän säpsähti ja hänen jäsenensä vapisivat; ja käsi pysyi siinä niin kauan kuin se tunsi vähänkin lämpöä.
Ja tämän jälkeen toinen kylmempi teki samoin kuin ensimmäinen, ja kaikki laskivat kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle.
Ja hänessä tapahtui asioita, joita ei voi paljastaa.
Hän näki etäisyydessä, napaseuduilla, hirveän kummituksen, joka sanoi hänelle: "Anna itsesi minulle, niin minä lämmitän sinut hengitykselläni."
Ja jääkylmillä sormillaan tuo pelon mies kirjoitti sopimuksen, en tiedä millaisen sopimuksen, mutta sen jokainen sana oli kuin kuolonkamppauksen korahdus.
Ja se oli viimeinen näky. Ja herättyään vanhus kiitti kaitselmusta siitä tiedosta, minkä se oli hänelle antanut elämän tuskista.
Ja pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Toivokaa ja rukoilkaa; rukoukselle annetaan kaikki. Poikanne ei ole hukassa; silmänne tulevat näkemään hänet jälleen, ennenkuin sulkeutuvat. Odottakaa rauhassa Herran päiviä!"
Ja vanhus odotti rauhassa.