KAHDESKYMMENES LUKU.
Napolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa vaaraa.
Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia riemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän ihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin kaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.
Lhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä, vielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä haluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen sydämeen.
Silloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin uskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien valoisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on olemassa henkilö, joka ymmärtää.
Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa, hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta se ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien suloisia, hurmaavia hengähdyksiä.
Nuori gootti ja nuori roomalainen olivat löytäneet toisensa sellaisen liiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he täydensivät toisiaan ihmeellisesti.
Totilan aurinkoinen sielu oli täydellisesti säilyttänyt nuoruuden tuoreuden. Hymyillen hän katseli hymyilevää maailmaa. Hän rakasti ihmisiä, ja hänen hyväntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti helposti ihmisten sydämet puolelleen.
Hän uskoi vain hyvään ja hyvän voittoon. Jos hän tiellään tapasi alhaista ja pahaa, polki hän sen tomuun arkkienkelin pyhällä vihalla. Hänen lempeästä luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille hänessä uinaileva raju voima — sankarimieltä kertova — joka ei tyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu hänen läheisyydestään.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nuo häiritsevät seikat olivat voitetut ja unohdetut ja hän tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa häntä ympäröivän maailman ja elämän kanssa. Hän tunsi ylpeän iloisena olevansa nuori ja voimakas ja riemuiten hän painoi kultaisen nykyisyyden rintaansa vasten.
Laulellen hän kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilinässä kuin ilon jumala onnellisena ja onnelliseksi tekevänä, tyttöjen jumaloimana, goottilaisten asetoveriensa ylpeytenä.
Hänen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui hänen hiljaisempaan ystäväänsäkin.
Julius Montanuksella oli hellä ja tunteellinen, melkein naisellinen luonne. Aikaisin orvoksi jääneenä hän oli joutunut Cetheguksen hoitoon. Tämän paljon lahjakkaampi henkilöllisyys oli painostanut häntä ja tehnyt hänet hiukan araksi. Yksinäisyydessä kirjojensa ääressä kasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemmän painamana kuin kohottamana hän oli tottunut katsomaan elämää totiselta, melkein synkältä kannalta.
Hänen surumielisyytensä ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus yli-inhimillisen täydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua synkkämielisyydeksi.
Onnellisella hetkellä Totilan päivänpaisteinen ystävyys virtasi hänen sieluunsa ja valaisi sen syvimpiä soppia myöten niin kirkkaasti, että hänen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siitä ankarasta iskusta, jonka hän juuri tämän ystävyyden vuoksi sai.
Kuunnelkaamme hänen omaa kertomustaan prefektille.
"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.
"Kylmäkiskoinen vastauksesi, jonka lähetit lämminsydämiseen kertomukseeni uudesta ystävyyden onnestani, vaikutti minuun ensin — varmaankin vastoin sinun tarkoitustasi — hyvin pahasti, mutta sittemmin vahvisti se vain tämän ystävyyden onnea, tosin tavalla, jota et ole voinut toivoa etkä aavistaakaan.
"Tuska, jonka tuotit minulle, on vähitellen muuttunut huoleksi sinun vuoksesi.
"Vaikka minua alussa loukkasikin se, että pidit syvimpiä tunteitani sairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan sieluni pyhäköt — vain tahdoit, sillä ne ovat loukkaamattomat — rupesin vähitellen säälimään sinua.
"Kurjaa on, että sinunlaiseltasi mieheltä, jolla on niin tavattoman suuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu sydämen hyvyys.
"Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etkä uhrautuvaa rakkautta. Uskonto, jota sinä enemmän pilkkaat kuin ymmärrät ja johon tuskani minua yhä enemmän lähentää, kutsuu sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Kurjaa on, ettet tajua tätä ihaninta tunnetta.
"Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tiedän, etten ole koskaan sinulle sellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta vähän aikaa olenkin ollut se, mikä olen.
"Kenties et aivan syyttä ruoskinut viime kirjeessäsi poikamaisuuteni jäännöksiä.
"Mutta nyt minä luulen, että ne ovat hävinneet ja muuttuneena puhun nyt sinulle.
"Kirjeesi, neuvosi ja lääkkeesi ovat kypsyttäneet minut mieheksi, mutta ei sellaiseksi kuin sinä toivoit.
"Se on tuottanut minulle tuskan, pyhän, puhdistavan tuskan, se on pannut tämän ystävyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle, mutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti.
"Kuule, mitä taivas on suunnitelmistasi tehnyt, ja hämmästy.
"Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti määräystäsi — olin vanhastaan tottunut kuuliaisuuteen — ja hain käsiini vanhan kestiystäväsi, purppurakauppias Valerius Procilluksen.
"Hän oli jo lähtenyt kaupungista viettämään kesää ihanaan huvilaansa. Huomasin hänet paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja isänmaan ystäväksi.
"Mutta hänen tyttärensä on helmi.
"Olit ennustanut oikein.
"Aikomukseni pysyä kylmänä häntä kohtaan suli hänet nähtyäni kuin sumu auringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia tai Virginia olisi ollut edessäni.
"Mutta vielä enemmän kuin hänen kauneutensa hurmasi minut hänen kuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan.
"Hänen isänsä pyysi minua jäämään vieraana luokseen. Hänen kattonsa alla elinkin Valerian seurassa elämäni ihanimmat päivät.
"Vanhojen mestarien runot ovat Valerian sielulle samaa kuin ilma ruumiille.
"Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta kaikui Antigonen valitus hänen kauniin äänensä lausumana. Tuntikausia lausuimme me vuorotellen ja ihana oli hän, kun hän innostuksensa valtaamana nousi ylös, kun hänen tumma tukkansa pääsi vapaana aaltoilemaan ja kun hänen suurista, mustista silmistään säteili ylimaailmallinen tuli.
"Hänen suurin viehätyksensä on ristiriita, joka täyttää koko hänen elämänsä ja joka kenties tuottaa hänelle vielä monta syvää surua. Sinä kai aavistat, mitä tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen kohtalot.
"Tiedät kai tarkemmin kuin minä, mistä johtui, että Valerian äiti oli hänet jo syntymästä saakka vihkinyt aviottomaan, yksinäiseen elämään ja hartauden töihin, mutta että Valerian enemmän roomalais- kuin kirkollismielinen isä oli ostanut hänet vapaaksi rakennuttamalla kirkon ja luostarin.
"Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota elävän sielun maksuksi kuollutta kultaa. Hän ei tunne itseään vapautuneeksi äidin lupauksesta, jota hän alituisesti ajattelee, mutta pelolla eikä rakkaudella.
"Olit oikeassa kirjoittaessasi, että hän on läpeensä vanhan, pakanallisen maailman lapsi.
"Hän on isänsä tytär, mutta kuitenkaan hän ei voi vapautua hurskaan äidin kieltäytyvästä kristillisyydestä. Se ei ole hänelle kuitenkaan siunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana pakkona.
"Jalo neito kärsii nöyrästi tuon ristiriidan, tuon ankaran sieluntaistelun; se kiduttaa häntä, mutta samalla jalostaa.
"Kuka tietää, mikä tämän ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot määrää.
"Minua tämä taistelu on järkyttänyt sydänjuuria myöten. Sinä tiedät, että minun sielussani kristinusko ja filosofia myllertävät selittämättömänä sekasortona.
"Hämmästyksekseni on näinä tuskan päivinä uskoni vahvistunut ja olen melkein valmis uskomaan, että ilo johtaa pakanalliseen viisauteen, mutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo.
"Kuule siis, miten tuska on päässyt sielussani vallalle.
"Aluksi, kun näin rakkauteni alkavan juurtua, olin täynnä iloista toivoa.
"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut puolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni tulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa bysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian verivihollisina.
"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties olisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet suostumaan avioliittoon kanssani.
"Mutta minä kiitän, — sanonko Jumalaa vai sallimusta — ettei niin käynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei juuri välittänyt —
"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka noina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.
"Rakastin häntä syvästi, — mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä hänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas hänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.
"Kerran kuudennella hetkellä — aurinko paistoi tukahduttavasti — lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.
"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.
"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan ollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja, kuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.
"Silloin tuli sydämeeni lyijynraskaana tunne: sinä aiot ryöstää toisen oman.
"Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja minä hiivin tieheni yhtä hiljaa kuin olin tullutkin.
"Totila! Kuinka se ei ollut ennen juolahtanut mieleenikään.
"Nuhtelin itseäni siitä, että olin unohtanut sydämeni veljen uuden onneni vuoksi.
"Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. Tämä rakkaus ei saa vieroittaa minua ystävästäni.
"Hänen täytyy saada nähdä Valeria, ihailla häntä samoin kuin minäkin, kiittää valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on onnellinen kanssamme.
"Seuraavana päivänä palasin Napoliin noutamaan häntä.
"Ylistin hänelle tytön kauneutta, mutta en voinut puhua hänelle rakkaudestani.
"Hän saisi nähdä hänet ja itse arvata asian.
"Tullessamme huvilaan emme löytäneet Valeriaa sisältä.
"Vein Totilan puutarhaan — Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja — me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle paikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa edessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä tuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen niitä vasemmalla kädellään.
"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi kauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti. Hämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön eteen.
"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut putosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän katseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. — Tajusin nuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.
"He rakastuivat toisiinsa ensi näkemältä.
"Tuskallisena kuin palava nuoli tämä varmuus lensi läpi sieluni.
"Mutta vain silmänräpäyksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani.
"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat toisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua lähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen omakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen mukaan. Enkä aikonut mennä väliin.
"Säästä minua jatkamasta kertomustani.
"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä kieltäytymisen oppi saanut minussa, että — häpeän tunnustaa sitä — sydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä ilosta ystäväni onnen tähden.
"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa.
"He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun iloni on katsella heidän onneaan ja auttaa heitä sen salaamisessa isältä, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun hän pitää Totilaa vain barbaarina.
"Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti ystävältäni. Hän ei aavista sitä eikä saakaan sitä koskaan tietää. Se vain himmentäisi hänen rajatonta onneaan.
"Siitä näet, Cethegus, kuinka Jumala käytti suunnitelmaasi aivan toiseen tarkoitukseen.
"Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin hänet Totilan omaksi.
"Tahdoit hävittää ystävyyteni, mutta oletkin saanut sen pyhän kieltäymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen kuolemattomaksi.
"Tahdoit tehdä minusta miehen rakkauden onnen avulla — rakkauden tuska on tehnyt minusta miehen.
"Voi hyvin ja kunnioita taivaan sallimusta."