KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Jätämme kertomatta tämän kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme mieluummin molempia Dioskureja eräälle heidän iltakävelylleen Napolin ihanilla rannoilla.
He lähtivät aikaisin päättyneen coenan jälkeen kaupungista Porta nolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat erään roomalaisen imperaattorin voittoa hänen taisteltuaan muutamaa germaaniheimoa vastaan.
Totila jäi seisomaan ja ihailemaan kaunista työtä.
"Kuka on tuo keisari", kysyi hän ystävältään, "tuolla voittovaunuissa, siivitetty salama kädessään kuin Jupiter Tonans."
"Hän on Marcus Aurelius", vastasi Julius aikoen jatkaa matkaa.
"Odota vielä hiukan. Ja ketä ovat nuo kahleissa olevat pitkätukkaiset miehet, jotka vetävät vaunuja?"
"Ne ovat germaanikuninkaita."
"Mutta mitä heimoa?" kysyi Totila edelleen. — "Kas, siinähän onkin kirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'."
Ääneensä nauraen nuori gootti läimäytti kämmenellään marmoripatsasta ja meni sitten nopeasti portin läpi.
"Marmoriin hakattu valhe", huudahti hän katsellen taakseen. "Tuo imperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, että kerran goottilainen merikreivi Napolissa todistaisi hänen valehdelleen ja liioitelleen!"
"Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa", sanoi Julius miettiväisesti. "Kukahan tässä maassa teidän jälkeenne hallitsee?"
Totila pysähtyi.
"Meidän jälkeemmekö?" kysyi hän ihmeissään.
"Niin, et kai sinä usko, että sinun goottisi ikuisesti pysyisivät hallitsevana kansana."
"En tiedä", sanoi Totila lähtien hitaasti matkaa jatkamaan.
"Ystäväni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja makedonialaisilla ja, kuten näyttää, meillä roomalaisillakin on kullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyivät ja sortuivat. Luuletko gooteille käyvän toisin?"
"En tiedä", sanoi Totila, "en ole koskaan ajatellut asiaa.
"Ei ole koskaan johtunut mieleenikään, että sellainen aika voisi tulla, jolloin kansani" — hän pysähtyi, ikäänkuin olisi ollut rikos ajatella tuota ajatusta loppuun saakka.
"Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sitä yhtä vähän kuin — kuin kuolemaa."
"Se on sinun tapaistasi, Totila!"
"Ja sinun tapaistasi on kiusata itseäsi ja muita sellaisilla unelmilla."
"Unelmilla! Sinä unohdat, että ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet todellisuudeksi.
"Sinä unohdat, että olen roomalainen. En voi pettää itseäni, kuten useimmat muut. Meidän aikamme on ollut ja mennyt.
"Valtikka on siirtynyt meiltä teille. Luuletko sinä, että voin ilman tuskaa ja sisällistä taistelua unohtaa, että sinä, sydämeni ystävä, olet barbaari, kansani vihollinen?"
"Se ei ole totta, kautta auringon valon", huudahti Totila innokkaasti.
"Onko sinunkin lempeässä sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo?
Katsele toki ympärillesi.
"Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin meidän aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa.
"Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa ja suojelusta.
"Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu roomalaisten ja germaanien välillä voi luoda aivan uuden ajan, ihanamman kuin koskaan on ollut."
"Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meistä vieras kansa. Meitä erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuperä ja maailmankatsomus sekä puolituhatvuotinen viha.
"Me sorrimme kerran teidän vapauttanne, te nyt meidän; meidän välillämme on ikuisesti ylipääsemätön juopa."
"Sinä kumoat lempiajatukseni."
"Se on unelma."
"Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee vielä aika, jolloin saan sen sinulle todistetuksi. Minä rakennan koko elämäntyöni sille."
"Niinpä se on rakennettu jalolle mielettömyydelle. Roomalaisten ja barbaarien välille ei voida rakentaa siltaa."
"Silloin", sanoi Totila kiivaasti, "en ymmärrä, kuinka voit elää, kuinka sinä minua —"
"Älä puhu loppuun", sanoi Julius totisena. "Se ei ollut helppoa, se oli suuri kieltäymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan se onnistui minulle. Lopulta lakkasin elämästä yksinomaan vain kansani hyväksi.
"Pyhä usko, joka jo nyt — ja vain se voi sen tehdä — yhdistää roomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen sieluni — tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni — on saanut nämä ristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan.
"Yhdestä ainoasta seikasta enää uskallan olla varma, siitä, että olen kristitty. Elän nyt koko ihmiskunnan enkä ainoastaan oman kansani hyväksi, elän ihmisenä enkä vain roomalaisena.
"Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljenäni. Olemmehan me kaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia.
"Senvuoksi voin itse vielä elää, vaikka näen kansani kuolleen.
"Elän ihmiskunnan hyväksi, se on kansani."
"Ei", huudahti Totila vilkkaasti, "sitä en koskaan voisi tehdä.
"Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon elää. Kansani on ainoa ilma, jota sieluni voi hengittää.
"Miksi emme voisi kestää ikuisesti tai niin kauan kuin maa on olemassa.
"Mitäpä persialaisista ja kreikkalaisista. Me olemme parempaa ainesta.
"Täytyykö meidänkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, että heille on niin käynyt.
"Me kukoistamme vielä täysissä nuoruudenvoimissa.
"Ei, jos se päivä tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin älköön silmäni sitä nähkö.
"Oi, kaikki jumalat, älkää salliko meidän kuihtua vuosisatojen kuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eivät voi elää eivätkä kuolla.
"Ei, jos meidän täytyy kukistua, niin lähettäkää hirmuinen, raju taistelu ja sallikaa meidän nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien, kaikkien ja minun ensimmäiseksi."
Nuorukainen oli puhunut lämpimästi ja innostuneesti.
Hän hypähti pystyyn tien vieressä olevalta marmoripenkiltä, jolle he olivat istuutuneet, ja ojensi keihäänsä kärjen taivasta kohti.
"Ystäväni", sanoi Julius katsellen häntä lämpimästi, "kuinka tuo innostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy meidän kanssamme, minun kansani kanssa, silloin täytyy minun —"
"Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selvää.
Jos sellainen taistelu puhkeaa.
"Sinä luulet, että se vaikuttaisi lamauttavasti ystävyyteemme. Eikö mitä.
"Kaksi sankaria voi iskeä toisiinsa syviä haavoja, mutta samalla olla ystäviä.
"Minusta olisi hauskaa nähdä sinun tulevan vastaani taistelussa täysissä aseissa."
Julius hymyili.
"Minun ystävyyteni ei ole niin julmaa laatua, sinä villi gootti. —
"Nuo kysymykset ja epäilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti eikä koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa.
"Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, että minun on palveltava vain taivaan Jumalaa ja maan päällä ihmiskuntaa eikä ainoastaan yhtä kansaa —"
"Vaiti, ystäväni", huudahti Totila, "missä on ihmiskunta, josta uneksit.
"En näe sitä. Näen vain gootteja, roomalaisia, bysanttilaisia.
"Jossain yläilmoissa todellisten kansojen yläpuolella olevaa ihmiskuntaa en tunne.
"Minä palvelen ihmiskuntaa siten, että elän kansani hyväksi.
"En voi muuta. En voi vetää päältäni nahkaa, jonka sisässä olen syntynyt.
"Ajattelen goottien kielellä ja puhun goottien kieltä enkä ihmiskunnan yleistä kieltä. Sitä ei ole olemassakaan.
"Ja kun minä ajattelen goottien kielellä, on minulla myöskin goottilaiset tunteet.
"Minä voin antaa tunnustukseni muukalaisille, voin kyllä.
"Ihailen teidän taiteitanne ja tieteitänne, osittain teidän valtiomuotoannekin, jossa kaikki on erittäin hyvin järjestetty.
"Meillä on teiltä paljon oppimista — mutta minä en vaihtaisi gootteja toiseen kansaan, vaikka sen jäsenet olisivat pelkkiä enkeleitä.
"Ah te gootit! Sydämeni syvyydessä ihailen heidän vikojaan enemmän kuin heidän hyveitään."
"Minun tunteeni ovat aivan toisenlaiset, vaikka olenkin roomalainen."
"Sinä et ole roomalainen! Suo anteeksi, ystäväni, roomalaisia ei enää ole olemassa.
"Muuten en olisi Napolin merikreivi.
"Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla, joilla ei enää ole omaa kansaa.
"Jokaisen, joka on elävän kansan jäsen, täytyy ajatella samoin kuin minä."
Julius oli hetken aikaa vaiti.
"Ja jos niinkin on, — olen onnellinen.
"Ehkä kadotan maani, periäkseni taivaan.
"Mitä ovat kansat, mitä on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole täällä alhaalla.
"Se ikävöi siihen valtakuntaan, jossa kaikki on toisin kuin täällä."
"Pysähdy, Julius", sanoi Totila jääden seisomaan keihääseensä nojaten.
"Täällä maan päällä on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja elää täällä, nauttia täällä kauneudesta voimieni mukaan ja tehdä hyvää voimieni mukaan.
"Sinun taivaaseesi en voi enkä tahdokaan seurata sinua.
"Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyhää kaipaustasi — mutta minulla ei ole niissä osaa.
"Sinä tiedät", lisäsi hän hymyillen, "että olen pakana — parantumaton pakana, kuten Valeriani — Valeriamme.
"Oikeaan aikaan muistinkin hänet.
"Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meidät unohtamaan rakkaimman olennon maan päällä.
"Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti etelään ja minun on vietävä ennen yön tuloa tilatut siemenet Valeriuksen puutarhaan.
"Se olisi huono puutarhuri", sanoi hän hymyillen, "joka unohtaisi kukkansa. Voi hyvin — minä poikkean oikealle."
"Kerro minulta Valerialle terveisiä. Lähden kotiin lukemaan."
"Mitä sinä nykyjään luet? Platoako vielä!"
"Ei, Augustinusta. Voi hyvin!"