KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Nopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen portinvartijan Iisakin tornille.
Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.
Ylimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.
Siellä asui vanha juutalainen kauniin, tumman tyttärensä kanssa.
Suuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä tärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä vartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs, istui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä oli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.
Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui.
"Katso, isä Iisak", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla äänellä, "sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan sydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.
"Ja tässä olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat sanani. Tässä on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotöiden rakennusmestariksi. Saan palkkaa neljäkymmentä kultasolidia vuodessa ja sitäpaitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia.
"Aivan äsken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen vesijohdon ja tässä kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siitä sain.
"Sinä näet, että voin elättää vaimoni. Sitäpaitsi olen minä tätisi
Rakelin poika.
"Toivon, ettei sinulla ole mitään puhettani vastaan ja että annat lapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi."
Mutta vanhus siveli pitkää harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa päätänsä.
"Jochem, Rakelin poika, poikani — minä sanon sinulle, luovu kosinnastasi."
"Miksi? Mitä sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa sanaakaan Jochemia vastaan?"
"Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sinä lisäät omaisuuttasi ja Jumala siunaa työsi.
"Mutta oletko koskaan nähnyt, että satakieli rupeaa varpusen pariksi tai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eivät sovi yhteen. Katso tuonne ja sano itse, sovitko sinä lapselleni Mirjamille."
Ja hän työnsi pitkällä sauvallaan syrjään viheriäisen, villaisen esiripun, joka oli huoneiden välillä.
Hiljaisia, hopealta helähtäviä ääniä oli jo miesten puhelun aikana kuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat nähdä yksinkertaisesti sisustettuun, mutta miellyttävään huoneeseen.
Laajan kaariakkunan ääressä, josta oli vapaa näköala ihanan Napolin yli siniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttö oudonnäköinen, harpun tapainen kielisoitin käsissään.
Näky oli hurmaavan kaunis.
Laskevan auringon säteet hyväilivät hehkuvan punaisina korkealla olevaa huonetta, valoivat tytön valkeaan, poimulliseen pukuun ja jalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkivät hänen kiiltävän mustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta korvien taakse.
Tuon auringonhohteen tavoin näytti koko hänen olemuksestaan säteilevän runollisuutta, jota ilmeni jokaisessa hänen liikkeessään ja tummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisinä harhailivat kaupungin ja meren yli.
"Tummansinisiksi kuin meri" oli runoilija Piso noita silmiä sanonut. —
Kuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen kieliä samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin kuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen sävel:
"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin saapuu päivä, mi sen itkut lopettaa?"
"Sen itkut lopettaa?" hän toisti uneksien ja nojasi päätänsä käteensä, joka piteli harppua akkunalla.
"Katso", sanoi vanhus hiljaa, "eikö hän ole rakastettava kuin ruusu Saaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. Hänen ruumiissaan ei ole mitään vikaa."
Ennenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme hiljaista koputusta.
Mirjam heräsi unelmistaan, pyyhkäisi kädellään silmiään ja riensi ahtaita kiertoportaita alaspäin.
Jochem meni akkunan luo ja hänen kasvoilleen ilmestyi kiukun ryppyjä.
"Haa, kristitty, Jumalan kiroama", sähisi hän ja puristi kätensä nyrkkiin.
"Siellä on taas tuo vaaleaverinen, hillittömän ylpeä gootti.
"Isä Iisak! Onko hän se kruunuhirvi, joka sopii sinun naarashirvellesi?"
"Poikani, älä puhu pilkallisesti Iisakille!
"Tiedäthän itsekin, että hänen sydämessään on roomalaistytön kuva.
Hänen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helmeä."
"Mutta kenties Juudan helmi ajattelee häntä."
"Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee väkevää paimentansa, joka on pelastanut hänet suden kidasta.
"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut roomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja kultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella, joukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään ja rintaliinan hänen hartioiltaan — missä oli silloin Jochem, tätini poika, joka häntä saattoi?
"Hän pakeni nopeasti vaaraa ja jätti kyyhkysen korppikotkien kynsiin."
"Minä olen rauhan mies", selitti Jochem häpeissään, "käteni ei käyttele väkivallan miekkaa."
"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen kanssansa.
"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä miekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia askeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan isänsä syliin.
"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen askeleitaan."
"Hyvä on", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, "minä menen, tällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria liikeasioita hoitamaan."
"Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?"
"Justinianuksen, itämaiden keisarin kanssa.
"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.
"Olen laatinut suunnitelman kirkon uudestaan rakentamista varten."
Kiivaasti hypähti vanhus pystyyn ja iski sauvansa lattiaan.
"Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sinä palvella roomalaisia?
Keisaria, jonka edeltäjät hävittivät pyhän Siionin ja polttivat poroksi
Herran temppelin.
"Ja sinä, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa epäuskon temppelin.
Voi, voi sinua."
"Miksi voivottelet tietämättäsi ollenkaan syytä? Voitko sinä rahoista haistaa, ovatko ne lähteneet juutalaisen vai kristityn kädestä?
"Eivätkö ne paina yhtä paljon ja eivätkö ne kiillä yhtä kauniisti?"
"Manassen poika, et voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja mammonaa."
"Entä sinä itse! Etkö sinäkin ole uskottomien palveluksessa?
"Näenhän minä vartijantorven talosi seinällä. Etkö vartioi noita avaimia goottien hyväksi, etkö sinä avaa ja sulje näitä portteja heidän mennessään ja tullessaan ja etkö sinä suojele heidän väkevyytensä linnaa?"
"Sen teen", vastasi vanhus ylpeästi, "ja uskollisesti aionkin vartioida yöt ja päivät, kuten koira isäntänsä omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak, Rubenin poika, on hengissä ei yksikään tämän kansan vihollisista tule tämän portin läpi.
"Sillä Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heidän suurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli Gideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-isämme suurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heidät Babylonin vankeudesta.
"Roomalaiset ovat hävittäneet Herran temppelin ja hajoittaneet hänen kansansa kaikkiin maan ääriin.
"He ovat meitä halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit kaupunkimme ja ryöstäneet pyhättömme ja häväisseet talomme ja raiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja säätäneet meitä vastaan useita julmia lakeja.
"Silloin tuli yön maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme Jehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos roomalaiset repivät ne alas, täytyi heidän omin käsin ja omilla varoillaan ne taas rakennuttaa. Hän on suojellut kotiemme rauhaa, ja sen, joka loukkasi Israelin lasta, täytyi maksaa siitä yhtä suuret sakot kuin jos hän olisi kristittyä loukannut.
"Hän on sallinut meidän pitää Jumalamme ja uskomme ja hän on suojellut askelemme kaupan teillä. Me vietimme pääsiäistämme rauhassa, minkä viimeksi olimme saaneet tehdä silloin, kun Temppeli vielä seisoi Siionin kukkuloilla.
"Ja kun eräs roomalainen ylimys ryösti väkivalloin vaimoni Saaran, hakkautti kuningas Teoderik häneltä pään poikki vielä samana päivänä ja palautti vaimoni takaisin loukkaamattomana.
"Sen muistan niin kauan kuin minulla elonpäiviä riittää ja minä tahdon palvella hänen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, että laajalla kaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin juutalainen."
"Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiittämättömyyttä uskollisuudestasi", sanoi Jochem lähtöä tehden. "Minusta tuntuu, että se päivä vielä tulee, jolloin minä tulen taas pyytämään Mirjamia vaimokseni — viimeisen kerran.
"Kenties, isä Iisak, olet silloin hiukan nöyrempi."
Hän meni Mirjamin huoneen läpi portaille, missä hän alas mennessään tapasi Totilan.
Ivallisesti kumartaen ja vihaisesti silmäten pikku juutalainen hiipi solakan gootin ohi, jonka täytyi kumartua päästäkseen torninvartijan huoneeseen.
Mirjam tuli aivan hänen jäljessään.
"Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi", sanoi Mirjam kohottamalla pitkiä silmäripsiään, "ja tässä ikkunalla ovat kukat valmiiksi järjestettyinä.
"Hän rakastaa valkoisia narsisseja, sanoit äskettäin.
"Olen hankkinut valkoisia narsisseja.
"Niiden tuoksu on suloinen."
Hän vaikeni.
"Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam", sanoi Totila ottaen päästään hopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen sen pöydälle. "Missä on isäsi?"
"Herran siunaus levätköön kultakutreillasi", sanoi vanhus tullen huoneeseen.
"Terve, uskollinen Iisak", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen vaippansa hartioiltaan ja kääriytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam otti seinältä.
"Te, hyvät ihmiset! Ilman teitä ja teidän uskollista vaiteliaisuuttanne tietäisi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teitä kiittää?"
"Kiittääkö?" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silmänsä ja katsoen häneen tulisesti. "Sinä olet edeltäpäin ikuisiksi ajoiksi maksanut kiitollisuuden velkasi."
"Ei, Mirjam", sanoi gootti painaen leveäreunaisen, ruskean huopahatun syvälle silmillensä. "Toivon teille hyvää kaikesta sydämestäni.
"Sano, isä Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein täällä nähnyt ja joka äsken tuli vastaani. Minusta näyttää, että hän on iskenyt silmänsä Mirjamiin.
"Sanokaa suoraan, jos teiltä vain puuttuu rahaa — minä autan mielelläni."
"Mirjamilta puuttuu rakkautta, herra", vastasi vanhus levollisesti.
"Siinä tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos hänen sydämensä valitsee jonkun toisen, niin tekisin mielelläni jotain Mirjamin hyväksi."
Hän laski kätensä ystävällisesti tytön kiiltävän mustalle tukalle.
Kosketus oli hyvin hiljainen.
Mutta kuin tulisen salaman iskemänä Mirjam lyyhistyi äkkiä polvilleen, pannen kätensä ristiin rinnalleen ja kumartaen syvälle kauniin päänsä. Hän vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen juureen.
Tämä peräytyi hämmästyneenä.
Mutta silmänräpäyksen perästä tyttö oli taas ylhäällä. "Anteeksi, — ruusu vain putosi jalkoihisi."
Hän laski kukan pöydälle ja sai niin täydellisesti mielenmalttinsa takaisin, ettei Iisak eikä nuorukainenkaan kiinnittänyt tapaukseen suurempaa huomiota.
"Alkaa jo hämärtää, kiiruhda, herra", sanoi Mirjam levollisesti ojentaen Totilalle kukkakorin.
"Minä menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Olen kertonut sinusta usein hänelle ja hän kyselee sinusta. Hän haluaisi mielellään nähdä sinut. No, se kai tapahtuu piankin. Tänään käytän luultavasti viimeisen kerran tätä valepukua."
"Aiotko ryöstää tuon Edomin tyttären?" huusi vanhus. "Tuo hänet tänne.
Täällä hän on hyvässä kätkössä."
"Ei", huusi Mirjam, "ei tänne, ei, ei".
"Miksi ei, kummallinen lapsi?" kysyi vanhus nyreissään.
"Tämä ei ole sopiva paikka hänen morsiamelleen — tällainen huone — se ei käy päinsä."
"Rauhoittukaa", sanoi Totila ovella mennessään. "Aion tehdä salaisuudesta lopun kosimalla tyttöä julkisesti. Hyvästi."
Hän lähti. Iisak otti keihään, torven ja muutamia avaimia seinältä. Hän meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten iltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam jäi yksin.
Kauan aikaa hän seisoi liikkumattomana ja silmät ummessa samalla paikalla.
Vihdoin hän pyyhkäisi käsillään ohimoitaan ja poskiaan ja avasi silmänsä.
Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipivät sisään kuun ensimmäiset säteet.
Ne leikkivät Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin selustalle.
Mirjam riensi sen luo ja peitti vaipan helman kuumin suudelmin.
Sitten hän tarttui viereisellä pöydällä olevaan joutsensulkaiseen kypärään, syleili sitä molemmin käsin ja painoi sitä hellästi rintaansa vasten.
Hän piti sitä hetken aikaa uneksien käsissään, vihdoin hän ei voinut vastustaa haluaan — hän nosti sen nopeasti ja pani päähänsä. Hän vavahti, kun kypärä koski hänen otsaansa. Sitten hän pyyhkäisi mustat kiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylmää terästä molemmin käsin hehkuvaan otsaansa.
Vähän ajan perästä hän laski sen takaisin vaipan viereen arasti katsellen ympärilleen.
Sitten hän meni akkunan ääreen ja katseli yön helmoissa lepäävää kaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa.
Hänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui vanha laulu:
"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin, tytär Siionin, sun vaivas vaimenee?"