KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Sillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä tähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä Porta capuanasta.
Portinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.
Tämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat ja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta kukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua — niin neuvoi vanhanaikaisen puutarhataidon salaoppi — olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta tuottava aamuaurinko.
Kärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin ääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset illallisen jälkeen.
Tuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun asemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.
Hän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa vallitsi hiljaisuus.
Kaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät myrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan toisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen hurmaava laulu.
Totila ei enää jaksanut kauemmin odottaa.
Hiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain teiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa alla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.
Hän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia teitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa kuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi nopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.
Kun hän pääsi luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa.
"Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.
"Päästä, päästä, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua hänen syleilystään.
"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja kuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat meitä olemaan onnellisia.
"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi suuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi, nuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu mahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan."
"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti antautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan tuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan, ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen."
"Miksi et, rakas hullu?"
"En tiedä; onneton ristiriita, joka on imeytynyt läpi koko olemukseni, vaikuttaa taas turmiollisesti. Mielellään minunkin sydämeni, kuten sinun, nauttisi tästä onnesta. Mutta sisäinen ääni varoittaa: se ei kestä kauan — sinä et tule onnelliseksi."
"Etkö siis ole onnellinen levätessäsi rinnoillani?"
"Olen ja en! Salaperäisyys jaloa isääni kohtaan painaa minua kuin jokin rikos tai vääryys.
"Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eivät eniten vedä minua puoleesi.
"Eniten kiinnittää minua sielusi, avomielinen, päivänpaisteinen, jalo sielusi, josta sydämeni on ylpeä.
"Sinä vaellat tämän synkän maailman läpi kirkkaana ja valoisana kuin valon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja iloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, että kaikki pikkumaisuus, välinpitämättömyys ja halpamaisuus katoavat sinun läheisyydestäsi.
"Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on lähestynyt häntä valonsa täydessä loistossa.
"Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mitään salaperäistä tai teeskenneltyä.
"En voi nauttia tämän hetken onneakaan — se on vääryydellä hankittu eikä siis voi kauan kestää."
"Ei, Valeria, eikä niin saa ollakaan.
"Olen aivan samaa mieltä kuin sinä.
"Minäkin vihaan tätä valheellisuutta ja naamioimista enkä enää kestä sitä kauemmin.
"Olen tullutkin lopettaakseni sen.
"Huomenna, huomenna heitän valepukuni ja kerron isällesi asian suoraan."
"Tämä päätös on paras, sillä —"
"Sillä se pelastaa henkesi, nuorukainen!" keskeytti äkkiä syvä ääni ja luolan pimeästä takaosasta tuli esille mies pistäen kirkkaan miekan takaisin tuppeen.
"Isäni!" huudahti Valeria hämmästyneenä, mutta rohkealla mielellä.
Totila pani käsivartensa hänen vyötäisilleen puolustaakseen aarrettaan.
"Pois, Valeria, irti barbaarista", sanoi Valerius viitaten käskevästi kädellään.
"Ei, Valerius", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa vasten. "Hänen paikkansa on tästä lähtien tällä rinnalla."
"Röyhkeä gootti!"
"Kuule minua, Valerius, äläkä ole meille vihoissasi tämän salaperäisyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna loppunut."
"Onneksesi kuulin sen.
"Vaikka vanhin ystävistäni oli minua varoittanut, en kuitenkaan tahtonut uskoa, että tyttäreni toimii selkäni takana.
"Kun minun täytyi se lopuksikin uskoa, päätin, että saisit verelläsi maksaa viekkautesi.
"Päätöksesi pelasti henkesi.
"Mutta pakene nyt, sillä sinä et saa enää koskaan häntä nähdä." —
Totila aikoi vastata kiivaasti, mutta Valeria ehti ennen häntä.
"Isä", sanoi hän levollisesti mennen miesten väliin, "kuule lastasi.
"En tahdo puolustaa rakkauttani, sillä se ei tarvitse puolustamista. Se on jumalallinen ja välttämätön kuin tähdet. Rakkauteni tähän mieheen on elämäni elämä.
"Sinä tunnet sieluni. Totuus on sille yhtä välttämätön kuin ruumiille ilma. Ja minä sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu tästä miehestä."
"Enkä minä koskaan hänestä", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan käteen.
Nuoret seisoivat siinä kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edessä pystypäisinä ja päättäväisinä. Heidän jaloista piirteistään ja vartaloistaan kuvastui tällä hetkellä pyhä innostus. Ryhmä oli niin kaunis, että vihastuneen isän sydän alkoi heltyä.
"Valeria, lapseni!"
"Oi, isäni! Sinä olet niin hellästi ja uskollisesti valvonut jokaista askeltani, että vaikka tähän saakka tosin olen valittanut äitini menetystä, tuskin koskaan olen häntä kaivannut.
"Nyt, tällä hetkellä kaipaan häntä ensimmäisen kerran. Nyt tunnen, että tarvitsisin häntä puhumaan puolestani.
"Salli ainakin hänen muistonsa nyt tehdä se.
"Salli minun palauttaa hänen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle hetkeä, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ääreen ja laski sydämellesi — kuten itse olet usein sanonut — onneni arvokkaimpana testamenttinaan." —
Valerius painoi vasemmalla kädellään otsaansa. Tytär rohkaisi mielensä ja tarttui toiseen. Isä ei vetänyt sitä pois. Nähtävästi oli vanhuksen rinnassa kiivas taistelu käynnissä.
Vihdoin hän sanoi:
"Valeria, olet tietämättäsi lausunut tärkeitä sanoja.
"Tekisin väärin, jos salaisin sinulta sen, mitä aavistaen mainitsit.
"Kuule siis, mitä äitisi minulle kuolinhetkellään puhui.
"Hänen mieltään painoi yhä tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut aikoja sitten vapauttaneet.
"'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi hän, 'niin lupaa minulle ainakin, että hän saa vapaasti valita puolisonsa.'
"'Minä tiedän, kuinka roomalaisia tyttöjä, usein meidänkin säätymme tyttäriä, naitetaan kysymättä ollenkaan heidän mielipidettään tai rakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan päällä ja kauhistus Herralle.'
"'Valeriani valitsee jalosti — lupaa minulle, että annat hänet miehelle, jonka hän valitsee, etkä kellekään muulle.'
"Lupasin sen pitäen hänen vapisevaa kättään omassani. —
"Mutta en koskaan anna tytärtäni barbaarille, Italian viholliselle, en, en!"
Ja heilauttaen kiivaasti kättään hän riistäytyi irti tyttärestään.
"Kenties en olekaan kokonaan barbaari, Valerius", sanoi Totila.
"Ainakin olen minä lämpimin roomalaisystävä koko kansastani.
"Usko minua, en teitä vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teidän samoin kuin meidänkin vaarallisimmat viholliset — bysanttilaiset."
Se oli sana paikallaan.
Sillä vanha tasavaltalainen vihasi yhtä tulisesti ja sydämensä pohjasta
Bysanttia kuin hän rakasti vapautta ja Italiaa.
Hän oli ääneti, mutta hänen silmänsä katselivat tutkien nuorukaista.
"Isäni", sanoi Valeria, "lapsesi ei koskaan rakastaisi barbaaria.
"Opi tuntemaan hänet ja jos vielä sittenkin pidät häntä barbaarina — niin en koskaan tahdo hänen omakseen tulla.
"Kaikki jumalat rakastavat häntä ja kaikkien ihmisten täytyy pitää hänestä — sinä et myöskään voi häntä hyleksiä.
"En vaadi sinulta muuta kuin että opit hänet tuntemaan. Päätä sitten itse, onko valintani ollut jalo vai ei."
Hän tarttui isänsä käteen.
"Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti hänen toiseen käteensä.
Vanhus huokasi.
Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa.
"Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa.
"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen varjoaan.
"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän lupaukseni."