KAHDESTOISTA LUKU.
"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä", huusi Marcus Licinius, "mutta manala nielköön heidän veljensä." Ja hän riuhtaisi kuihtuneen ruususeppeleen päästään — kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta ilmaa — ottaen sijaan vereksen.
"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme — he lyövät meidät laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.
"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään ketunkarvaisen Aligerin."
"Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti kulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. "Sinähän tunnet hänet myöskin, Furius — eikö olekin huono maku?"
"En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa on sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.
"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin, vaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä."
"Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen."
"Kertomukseni sankari on", jatkoi Furius, "goottien kaunein nuorukainen."
"Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa jääviinillä.
"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä paljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset kasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi" — ja korsikalaisen kasvoille ilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi — "olen häneen suhteissa muullakin tavalla."
"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän", keskeytti Massurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle nyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.
"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille muillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin usein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa, joissa olen sattunut käymään."
"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius.
"Entä heidän ratsuväkeään", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo solakka poika on kansansa paras ratsastaja."
"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia siitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa häntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon."
"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus, "sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä."
"Ja siellä kuuluu aina olevan tulisimmat tytöt", lisäsi Massurius.
"Oli miten oli. Totila syytti joka kerta tärkeitä asioita eikä tullut.
"Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa päivän kahdeksannen hetken jälkeen.
"Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti verukkeita.
"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin vartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti ensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja — ajatelkaas hämmästystäni — valepuvussa. Hänellä oli päällään puutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa hartioillaan.
"Hiivin hänen jäljessään.
"Hän meni vinoon läpi kaupungin Porta capuanalle päin.
"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.
"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen. Silloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias."
"Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Minä tunnen juutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä. Israelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat kuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen poskensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka."
"Hyvä, hyvä, Piso", huusi Cethegus hymyillen — "runosi on kaunis."
"Ei", huudahti tämä. "Mirjam itse on runo, hän on elävää runoutta."
"Tuo juutalaisletukka on ylpeä", murahti Massurius, "hän on halveksinut minua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että — ikäänkuin en olisi koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut."
"Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on tämä ylpeä gootti, joka esiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä kiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä."
"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata nuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut tilaisuutta.
"Pari päivää myöhemmin täytyi minun mennä asioilleni Capuaan.
"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua. Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten auringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan pehmeillä käsivarsilla.
"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani — Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä rinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.
"Hän ei siis maannut Mirjamin käsivarsilla.
"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties hänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä puutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.
"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin ylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset."
"Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla seppelöidyn pikarinsa, "siellä elävät Italian kauneimmat naiset. — Kirottu olkoon tuo gootti."
"Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos ja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.
"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan.
Ei sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi."
"Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, "tyttöjä, tanssijattaria, soittajia!"
"Seis", huudahti isäntä, "siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille, täytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun kunniaksesi, Flora!"
Hän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen kristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.
Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja hämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät tiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät, patjat ja vierasten päät.
"Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi", sanoi Cethegus.
Kallistratos löi kätensä yhteen.
Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli trikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä persialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien muodostamasta pensastosta.
Heidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut, joiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa — purppuraa, valkoista ja kultakirjontaa — astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen peittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana pukunaan oli Afroditen vyö.
"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hypähti sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.
"Arvommeko tytöt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta tehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt."
"Antakaamme juhlan kuninkaan määrätä", ehdotti Marcus Licinius.
"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui kiivaasti jumalatarta käsivarteen, "soittoa, hoi, soittoa — —"
"Soittoa", käski Kallistratos.
Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon, repäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka yrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.
"Täältä siis sinut vihdoinkin löydän, Cethegus, tällaisena hetkenä."
"Mitä on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti ruususeppeleen päästään.
"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä.
Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza —"
"Mitä heistä?" kysyi Lucius Licinius.
"Ovat murhatut."
"Voitto on meidän!" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren, jonka hän oli siepannut kiinni.
"Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto tästä saapui Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan, mutta — Amalasunta oli päässyt pakoon."
"Minne?" kysyi Cethegus hypäten nopeasti pystyyn.
"Minnekö? Eräällä kreikkalaisella laivalla — Bysanttiin."
Cethegus asetti ääneti pikarin takaisin pöydälle ja rypisti otsaansa.
"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita kuninkaan."
"Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon.
Roomalaisetkin valitsevat."
"Kenet, mitä me valitsemme?" kysyi Scaevola ihmeissään.
Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.
Lucinius huusi hänen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!"
"Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani."
"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."
Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.