KOLMAS LUKU.
Mutta Ravennan hovissa kamppailtiin ankara ja katkera taistelu.
Goottilaiset isänmaanystävät, joille nuoren kuninkaan äkillinen kuolema oli ollut ankara isku ja jotka hetkeksi ainakin joutuivat alakynteen, kokoontuivat taas pian väsymättömien johtajiensa ympärille.
Hildebrand-vanhuksen suuri maine, Roomasta takaisin kutsutun Vitigeksen levollinen voima ja Tejan valpas into saivat paljon aikaan.
Me olemme nähneet, kuinka näiden miesten oli onnistunut riistää ylin valta Amalasuntalta ja siirtää se hänen pojalleen. Nyt onnistui heidän helposti koota goottien keskuudesta suuri puolue hallitusta vastaan, jonka mahtavimmaksi mieheksi valtionpettäjänä vihattu Cethegus vähitellen muuttui.
Sotajoukkojen ja Ravennan germaanisen väestön keskuudessa vallitseva mieliala oli tarpeeksi valmisteltu ratkaisevaa iskua varten.
Vaivoin vanha aseenkantaja sai tyytymättömimmät odottamaan siksi, kunnes muutamia tärkeimpiä liittolaisia oli saapunut puoluetta vahvistamaan.
Nämä liittolaiset olivat herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, jotka Amalasunta oli karkoittanut hovistaan, mutta Atalarik kutsunut takaisin. Thulun ja Ibba olivat veljekset, Pitza heidän serkkunsa.
Ensinmainittujen kolmas veli, herttua Alarik, oli useita vuosia sitten tuomittu kuolemaan erään luulotellun salaliiton vuoksi, mutta pääsi pakoon eikä hänestä senjälkeen kuultu mitään.
He polveutuivat baltien mainehikkaasta suvusta, joka oli ollut länsigoottien hallitsijasukuna eikä juuri antanut amelungeille perää iässä eikä maineessa. Heidän sukupuunsa ulottui, samoin kuin kuningassuvunkin, jumaliin saakka. Heidän rikkautensa ja suunnattomat maatilansa sekä heidän sotaisten urotöittensä maine lisäsivät heidän sukunsa valtaa ja loistoa.
Kansa kertoi yleisesti Teoderikin usein ajatelleen, että valtakunnan etujen vuoksi hänen olisi viisainta nimittää jälkeläisekseen voimakas Thulunin herttua ja syrjäyttää tyttärensä ja tämän alaikäinen poika.
Isänmaanystävät olivat nyt Atalarikin kuoltua päättäneet hätätilassa, s.o. jollei hallitsijatar muuttaisi hallitusjärjestelmäänsä, toteuttaa tämän ajatuksen.
Cethegus huomasi rajuilman lähestyvän. Hän näki, että goottilaisen kansan itsetietoisuus Hildebrandin ja hänen ystäviensä lietsomana nousi yhä kiihkeämpänä roomalaistunutta hallitusta vastaan.
Vastenmielisesti hänen täytyi myöntää itselleen, ettei hänellä todellakaan ollut voimia tämän tyytymättömyyden kukistamiseen. Ravenna ei ollut hänen Roomansa, jossa hän vallitsi linnoituksia, jossa hän oli uudestaan harjoittanut porvarit aseita käyttämään ja kiinnittänyt heidät itseensä kiitollisuuden siteillä. Täällä olivat kaikki sotajoukot goottilaisia ja hän pelkäsi, että ne nousisivat kapinaan, jos Hildebrand tai Viteges vangittaisiin.
Silloin hän teki rohkean päätöksen vapauttaakseen yhdellä iskulla itsensä siitä verkosta, joka häntä ympäröi Ravennassa. Hän päätti viedä hallitsijattaren Roomaan, omaan Roomaansa, hätätilassa vaikka väkivalloin. Siellä oli hänellä aseita, puoluelaisia ja valtaa. Siellä oli Amalasunta ehdottomasti hänen vallassaan ja siten gootitkin.
Ilokseen hän huomasi, että kuningatar suostui mielellään hänen tuumiinsa. Amalasunta ikävöi pois näiden muurien sisästä, missä hän tunsi olevansa pikemmin vanki kuin hallitsijatar. Hän ikävöi Roomaan, vapauteen ja valtaan.
Cethegus ryhtyi tapansa mukaan nopeasti toimeen. Hänen täytyi luopua lyhemmästä maamatkasta, sillä sekä suurta Via flaminiaa että muitakin Ravennasta Roomaan vieviä teitä vartioivat goottilaiset sotajoukot, joita Vitiges komensi. Senvuoksi oli pelättävissä, että heidän pakonsa huomattaisiin liian aikaisin ja mahdollisesti keskeytettäisiinkin.
Hän päätti siis kulkea ainakin osan matkaa meritse. Mutta Ravennan satamassa oleskelevia goottilaisia laivoja ei sitä tarkoitusta varten voitaisi käyttää.
Onneksi prefekti muisti, että navarkki Pomponius, eräs salaliittolaisista, risteili kolmella kolmisoudulla, joissa oli luotettava s.o. roomalainen miehistö, Adrian meren länsirannalla Anconan ja Teaten välillä ajellen merirosvoja.
Hän lähetti Pomponiukselle käskyn saapua Epifaniasjuhlan jälkeisenä yönä Ravennan edustalle. Hän toivoi pääsevänsä palatsin puutarhan kautta onnellisesti laivaan yön pimeyden suojassa ja ihmisten viettäessä kirkollista ja maallista juhlaa. Laivalla he pujahtaisivat goottien asemien ohi Teateen, josta pääsisi vaaratta ja nopeasti Roomaan.
Tämän suunnitelman rohkaisemana — lähettiläs oli saapunut onnellisesti Pomponiuksen luo ja tuonut häneltä lupauksen saapua täsmällisesti sovitulle paikalle — prefekti hymyili goottien päivä päivältä kasvavalle, uhmailevalle vihalle, joka kohdistui häneen, kuningattaren suosikkiin.
Hän kehoitti Amalasuntaa kärsivällisyyteen, ettei tämä kuninkaallisen vihansa raivossa "kapinoitsijoita" kohtaan turmelisi pelastussuunnitelmaa.
Epifaniasjuhla oli tullut. Kansa aaltoili sankoin joukoin kaupungin kirkoissa ja toreilla. Aarrekammion kalleudet olivat asetetut valmiiksi kääröihin, samoin arkiston tärkeimmät paperit. Oli puolenpäivän aika.
Amalasunta ja prefekti olivat ilmoittaneet ystävälleen Cassiodorukselle suunnitelmansa, jonka rohkeutta tämä ensin pelästyi, mutta jonka viisauden hän pian myönsi.
He aikoivat juuri lähteä neuvottelusalista, kun palatsin edustalla edestakaisin aaltoilevan ihmisjoukon melu kävi yhä äänekkäämmäksi ja kiivaammaksi. Sieltä kaikui suurena sekasortona uhkauksia, riemuhuutoja ja aseiden kalsketta.
Cethegus siirsi syrjään suuren kaariakkunan uutimen, mutta hän näki vain avonaisesta palatsin portista sisään tunkeutuneen väkijoukon jälkipään.
Metelin syytä hän ei voinut keksiä.
Mutta pian läheni meteli portaita, väkijoukon ja linnan palvelijoiden välinen kiista kävi äänekkäämmäksi, muutamia miekaniskuja kuului ja sitten aivan läheltä raskaita askeleita.
Amalasunta ei vavissut. Hän piteli kiinni valtaistuimesta, jonka luo
Cassiodorus oli hänet saattanut.
Cethegus meni sillä välin sisään tunkeutuvia gootteja vastaan.
"Pysähtykää", huusi hän salin ovelta, "kuningatar ei ota ketään vastaan."
Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus.
Sitten voimakas ääni huusi: "Jos hän ottaa vastaan sinut, roomalaisen, ottanee hän vastaan meidätkin, goottilaiset veljensä."
Taas meteli kiihtyi ja sisään tuleva joukko työnsi kuin vastustamaton hyökyaalto Cetheguksen kauas salin toiseen nurkkaan. Joukon etumaiset saapuivat aivan valtaistuimen ääreen.
Nämä olivat Hildebrand, Vitiges, jättiläismäinen gootti, jota Cethegus ei tuntenut, ja heidän vieressään — siitä ei ollut epäilystäkään — herttuat Thulun, Ibba ja Pitza täysissä varusteissa, kolme komeata sotilasta.
Tulijat kumarsivat valtaistuimen edessä. Sitten herttua Thulun huusi kääntyen väkijoukkoon ja hallitsijan tavoin kädellään viitaten:
"Te, gootit, odottakaa vielä vähän aikaa tuolla ulkona. Me koetamme teidän nimessänne päästä sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se onnistu — niin huudamme teidät toimeen — te tiedätte mihin."
Nöyrästi ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi vähitellen linnan käytäviin ja saleihin.
"Teoderikin tytär", alkoi herttua Thulun, "me olemme tulleet, koska poikasi, kuningas, kutsui meidät takaisin. Valitamme, ettei hän enää ole elävien joukossa. Me tiedämme, ettet mielelläsi näe meitä täällä."
"Kun sen tiedätte", vastasi Amalasunta ylpeästi, "kuinka sittenkin uskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan tunkeutua tänne ilman meidän suostumustamme?"
"Hätä käskee meitä, ylhäinen rouva, hätä, joka on murtanut vankemmatkin salvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esittämään kansasi vaatimukset, jotka sinun on täytettävä."
"Millaista puhetta. Tiedätkö, herttua Thulun, kenen edessä seisot?"
"Amelungien tyttären, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin hän tekee erehdyksiä ja rikoksia."
"Kapinoitsija", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti seisoalleen, "kuninkaasi on edessäsi."
Mutta Thulun hymyili ja sanoi:
"Tekisit viisaimmin, Amalasunta, jos vaikenisit siitä seikasta.
"Kuningas Teoderik on uskonut sinulle, naiselle, poikasi holhoojatoimen — se oli vastoin asetuksia, mutta me gootit emme tahtoneet vastustaa hänen toivomustaan.
"Hän toivoi perillisekseen tätä poikaa, lasta — se ei ollut oikein.
"Mutta goottien aatelisto ja kansa ovat kunnioittaneet amelungien sukua ja kuninkaan tahtoa, kuninkaan, joka muutoin oli niin viisas.
"Hän ei olisi koskaan toivonut emmekä me olisi koskaan suostuneet siihen, että tämän pojan jälkeen nainen tulisi meitä hallitsemaan, että värttinä tulisi keihästen hallitsijaksi."
"Siis te ette enää tahdo tunnustaa minua kuningattareksenne", huusi Amalasunta hämmästyneenä. "Sinäkin, Hildebrand, Teoderikin vanha ystävä, sinäkin nouset hänen tytärtänsä vastaan."
"Kuningatar", sanoi vanhus, "poista syyt, joiden vuoksi olen nyt vastustajasi."
Thulun jatkoi:
"Me emme ole vastustajiasi — emme vielä. Koska vetoat oikeuteesi, ilmoitin vain ajatuksemme osoittaakseni, ettei sinulla ole oikeutta valtaistuimeen.
"Mutta koska kunnioitamme syntyperäistä aatelia — me kunnioitamme samalla itseämme — ja koska tällä hetkellä syntyisi suuria eripuraisuuksia valtakunnassa, jos pakottaisimme sinut luopumaan kruunusta, niin tahdon lausua sinulle ne ehdot, joilla saat edelleen sitä kantaa."
Amalasunta kärsi sanomattomasti. Mieluimmin hän olisi heittänyt tuon ylpeän miehen teloittajan käsiin. Mutta voimattomana täytyi hänen nyt kärsiä kaikki. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta silmiin, hän pakotti ne takaisin, mutta vaipui väsyneenä valtaistuimelle Cassiodoruksen tukemana.
Cethegus oli sillä aikaa mennyt hänen toiselle puolelleen.
"Myönny kaikkeen", kuiskasi hän hänelle. "Roomassa voit peruuttaa sanasi. Ensi yönä Pomponius saapuu."
"Puhukaa", sanoi Cassiodorus, "mutta säälikää naista, raakalaiset."
"Mutta", nauroi herttua Pitza, "eihän hän tahdo, että häntä kohdeltaisiin naisena; hänhän on kuninkaamme."
"Vaiti, serkku", torui häntä herttua Thulun, "hän on jalosukuinen, kuten mekin."
"Ensiksi", jatkoi hän, "on sinun karkoitettava läheisyydestäsi Rooman prefekti. Hän kuuluu olevan goottien vihollinen. Hän ei sovellu goottikuningattaren neuvonantajaksi. Hänen sijaansa tulee neuvonantajaksi kreivi Vitiges."
"Suostutaan!" vastasi Cethegus itse Amalasuntan sijasta.
"Toiseksi selität julistuskirjassa, ettei tästä lähtien ainoakaan käskyistäsi ole pätevä, jollei Hildebrand tai Vitiges ole sitä myöskin allekirjoittanut, eikä ainoakaan laki astu voimaan ilman kansankokouksen hyväksymistä."
Hallitsijatar hypähti suuttuneena pystyyn, mutta Cethegus painoi hänet takaisin istumaan.
"Ensi yönä Pomponius saapuu", kuiskasi hän hänelle. Sitten huusi hän ääneen: "Siihenkin suostutaan."
"Kolmanteen ehtoon", jatkoi taas Thulun, "suostut varmaan yhtä mielelläsi kuin mekin. Me kolme baltia emme ole oppineet hoveissa kumartelemaan. Katot ovat täällä meistä liian matalat.
"Amalit ja baltit elävät mieluimmin erillään toisistaan kuten kotka ja haukka.
"Ja valtakunta tarvitsee meidän käsivarsiamme rajamaillaan.
"Naapurit arvelevat, että maamme puolustusvoima on heikentynyt sen jälkeen, kun suuri isäsi kuoli. Avarit, gepidit ja sklavenit tekevät rankaisematta partioretkiä meidän puolellemme. Näiden kolmen kansan kukistamista varten pitäisi sinun varustaa kolme sotajoukkoa, joissa kussakin on kolmekymmentä tuhatta miestä. Me kolme baltia johdamme niitä sotapäällikköinäsi pohjoista ja itää kohti."
Koko sotavoima sitäpaitsi heidän käsiinsä — se ei ole huono suunnitelma! ajatteli Cethegus.
"Suostutaan", huusi hän hymyillen.
"Mitä sitten jää minulle", kysyi Amalasunta, "kun olen tähän kaikkeen suostunut?"
"Kultainen kruunu valkoiselle otsallesi", sanoi herttua Ibba.
"Sinähän osaat kirjoittaa kuin kreikkalainen", sanoi taas Thulun. "Sellaisia tietoja ei opita turhaan. Tähän pergamenttipalaseen on kirjoitettu — orjani on tämän laatinut — vaatimuksemme."
Hän ojensi pergamentin Vitigeksen tarkastettavaksi.
"Onko se oikein kirjoitettu? Hyvä. Tämä on sinun allekirjoitettava, ruhtinatar. Hyvä, olemme siis valmiit. Nyt saat sinä, Hildebad, puhua roomalaisen kanssa."
Mutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea käsi miekan kahvassa.
"Rooman prefekti", sanoi hän. "Verta on vuotanut, jaloa, kallista goottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee ilmiliekkiin. Veri, josta sinä saat maksaa" — viha tukahdutti hänen äänensä.
"Rauhoitu", huusi Hildebad siirtäen hänet tieltään — tuo jättiläismäinen gootti oli näet Hildebad — "älä nosta niin suurta melua pienestä asiasta. Vaalealla veljelläni on kyllä varaa jonkin verran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemmän verta. Kuule, sinä musta piru", huusi hän Cethegukselle ja piti aivan tämän silmien edessä leveätä miekkaa, "tunnetko tämän?"
"Pomponiuksen miekka", huusi tämä kalveten ja peräytyen askeleen.
Amalasunta ja Cassiodorus kysyivät pelästyneinä. "Pomponiuksenko?"
"Kas vain", sanoi Hildebad, "taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siitä laivamatkasta ei nyt tule mitään."
"Missä on navarkkini Pomponius?" kysyi Amalasunta kiivaasti.
"Haikalojen ruokana, kuningattareni, syvällä meressä."
"Kuolema ja kadotus!" huusi Cethegus, joka ei enää voinut hillitä vihaansa. "Kuinka se on tapahtunut?"
"Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, näetkös — sinä kai tunnet hänet — oli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa.
"Ystäväsi Pomponius oli viime päivinä ollut häntä kohtaan kovin ylpeä ja lasketellut suustaan niin hävyttömiä sanoja, että rauhallinen veljenikin lopuksi suuttui.
"Eräänä aamuna hän ja hänen kolme kolmisoutuaan olivat äkkiä kadonneet satamasta. Totila alkoi aavistaa, etteivät asiat olleet oikealla tolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti hänen jälkeensä, tavoitti hänet Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni minun ja muutamien muiden kanssa hänen laivaansa ja kysyi matkan määrää."
"Hänellä ei ollut oikeutta kysyä mitään. Pomponius ei ollut muka velvollinen vastaamaan."
"Mutta, paras ystäväni, hän vastasi. Kun hän näki, että meikäläisiä oli hänen laivallaan vain muutamia, nauroi hän ja huusi: 'Minnekö purjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teidän käsistänne Roomaan.' Ja samassa hän antoi miehilleen viittauksen. Mutta silloin mekin sieppasimme kilpemme käsiimme ja pian olivat miekatkin esillä. Se oli kova taistelu, kymmenen neljääkymmentä vastaan. Mutta onneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen ja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieressä ja kiipesivät notkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meillä ylivalta, mutta navarkki — se olkoon hänen kunniaksensa mainittu — ei antautunut, vaan taisteli kuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven läpi ja haavoitti häntä vasempaan käsivarteen niin, että veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta silloin veljeni suuttui ja paiskasi keihäänsä hänen lävitsensä, jolloin hän kaatui kuin teurashärkä. 'Viekää terveiseni prefektille', sanoi hän kuollessaan, 'antakaa hänelle tämä miekka, hänen lahjansa, takaisin ja sanokaa hänelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin pitänyt sanani.' Lupasin täyttää hänen toivomuksensa. Hän oli urhoollinen mies. Tässä on miekka."
Ääneti Cethegus otti sen vastaan.
"Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta minä purjehdin tänne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa nämä kolme baltia juuri parhaaseen aikaan."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana voitetut miettivät vaikeata asemaansa.
Cethegus oli vastustamatta myöntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen toivossa, mutta pako olikin käynyt mahdottomaksi.
Hänen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi ikuisen vihan tätä miestä kohtaan. Hänen julmat kostonhimoiset tuumansa keskeytti Thulunin huudahdus: "No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai ryhtyvätkö gootit kuninkaanvaaliin?"
Nämä sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. Hän otti vahataulun kreivin kädestä ja ojensi sen kuningattarelle.
"Sinun täytyy, kuningatar", sanoi hän hiljaa. "Ei ole muuta keinoa."
Cassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimensä, ja
Thulun otti taulun takaisin.
"Hyvä", sanoi viimemainittu, "me menemme ilmoittamaan gooteille, että valtakunta on pelastettu. Sinä, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan, että kaikki on tapahtunut ilman väkivaltaa."
Amalasuntan viittausta totellen senaattori lähti goottilaisten ylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille.
Kun ruhtinatar ja Cethegus olivat jääneet kahden kesken, hypähti edellinen pystyyn. Hän ei pidättänyt enää kyyneliään. Intohimojensa raivossa hän löi kädellään otsaansa. Hänen ylpeyttänsä oli syvästi loukattu. Tämän hetken tapahtumat koskivat hänen sydämeensä kipeämmin kuin puolison ja isän kuolema, vieläpä kipeämmin kuin Atalarikin kadottaminen.
"Tällaista on siis miesten etevämmyys", huusi hän ääneensä itkien.
"Raakaa, törkeätä väkivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa."
"Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyydän sulkeutua suosioosi", lisäsi hän kylmästi. "Minä lähden Roomaan."
"Kuinka? Jätätkö sinä minut tällaisella hetkellä? Sinä, sinä olet houkutellut minulta kaikki nämä lupaukset, jotka minulta riistävät kruunun, ja nyt sinä jätät minut. Parempi olisi ollut, että olisin vastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat antaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista."
Olet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta pahempi minulle. Ei, tätä kruunua ei saa enää ainoakaan sankari ottaa päähänsä.
Cethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta enää ollut hänelle mitään hyötyä — ja nopeasti hän hylkäsikin hänet. Hän katseli jo uutta välikappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. Hän päätti kuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei tämä rupeaisi menettelemään omin päin ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sekä siten jouduttaisi kruunun siirtymistä Thulunille.
"Minä menen, hallitsijattareni", sanoi hän, "mutta en silti hylkää sinua. Täällä en voi sinua enää hyödyttää. Minut on karkoitettu sinun läheisyydestäsi ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin rakastajatarta."
"Mutta miten minun on suhtauduttava herttuoille antamiini lupauksiin?"
"Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa", lisäsi hän epäröiden, "he menevät sotaan. Kenties he eivät palaakaan sieltä koskaan."
"Kenties!" huokasi hallitsijatar. "Mitä meitä hyödyttää tuo kenties?"
Cethegus meni hänen luokseen: "He eivät palaa — jos niin tahdot."
Amalasunta vavahti pelästyneenä.
"Murhaako? Onneton, mitä ajattelet?"
"Sitä, mikä on välttämätöntä. Murha on tässä kohden väärä sana. Se olisi vain hätäpuolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi tällä hetkellä valta, niin olisi sinulla täysi oikeus mestauttaa heidät. He ovat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He ovat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet."
"Ja se heidät kohtaakin", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin. "He eivät saa elää, nuo raa'at miehet, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa — heidän täytyy kuolla."
"Heidän täytyy kuolla — heidän ja", lisäsi hän vihoissaan, "ja — tuon nuoren merisankarin myös".
"Miksi Totilankin? Hän on koko kansani kaunein nuorukainen."
"Hän kuolee", sanoi Cethegus hampaitaan kiristäen. "Jospa voisin tappaa hänet kymmenen kertaa."
Hänen silmistään välähti sellainen vihan salama, että Amalasunta, joka oli tottunut aina näkemään hänet levollisena, kauhistui.
"Minä lähetän sinulle Roomasta", lisäsi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä, "kolme luotettavaa miestä, isaurilaisia palkkasotureita. Ne lähetät sinä baltien luo niin pian, kun he ovat päässeet sotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, sinä, kuningatar, lähetät heidät, sillä he ovat pyöveleitä eivätkä murhaajia. Kaikkien kolmen täytyy kuolla samana päivänä. — Kauniista Totilasta pidän itse huolen. — Isku pelästyttää kaikki. Kun gootit ovat vielä hämmennyksen vallassa, riennän Roomasta tänne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!"
Hän lähti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin tällä hetkellä kajahti palatsin edessä olevalta torilta goottien riemuhuuto. He iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren häviöstä.
Hän tunsi olevansa aivan yksin.
Hän aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin turhaa lohdutusta ja lähdön todellisen syyn kaunistelemista.
Alakuloisena ja neuvottomana hän nojasi päätänsä kauniiseen käteensä ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Salin ovelta kuului pientä rapinaa. Eräs palatsin palvelijoista tuli sisään.
"Bysantista saapuneet lähettiläät pyrkivät puheille. Justinus on kuollut ja hänen veljensäpoika Justinianus on tullut keisariksi. Hän lähettää veljellisen tervehdyksensä ja tarjoaa ystävyyttään."
"Justinianus", huusi hän äänellä, joka tuntui lähtevän hänen sisimmästä sielustaan.
Hän oli menettänyt poikansa, kansa uhkasi häntä, Cethegus oli jättänyt hänet. Turhaan hän oli hakenut ympäristöstään apua ja lohdutusta. Nyt hän tuntui taas hengittävän vapaammin, ja syvällä äänellä hän toisti:
"Bysantti — Justinianus!"