TOINEN LUKU.
Kun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja aikoi seurata hallitsijatarta, kuuli hän juhlallisia, valittavia huilunääniä, jotka saivat hänet pysähtymään. Hän arvasi, mitä ne merkitsivät.
Ensin hän aikoi vetäytyä syrjään, mutta päätti kuitenkin jäädä paikoilleen.
Kerran se täytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua heti, ajatteli hän. Täytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot Rusticianalla on.
Yhä lähemmäksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten valituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leveään seinäkomeroon pimeässä käytävässä, johon pienen saattueen alkupää jo kääntyi.
Edellä käveli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden suruharsojen verhoamina, tulisoihdut käsissään. Heidän jäljessään tuli pappi, jonka edellä kannettiin korkeata, pitkillä kielekkeillä varustettua ristilippua. Hänen jäljessään kulki joukko vapautettuja orjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi neljän roomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peittämä arkku. Siinä makasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja seppele mustalla tukallaan. Hymyilevä, rauhallinen piirre väreili hiukan auenneen suun tienoilla.
Arkun jäljessä hoiperteli hiukset hajallaan ja jäykästi eteensä tuijottaen onneton äiti jalosukuisten rouvien ympäröimänä ja tukemana.
Joukko orjattaria päätti kulkueen, joka vähitellen katosi hautaholviin.
Cethegus tunsi nyyhkivän Daphnidionin ja pysäytti hänet.
"Milloin hän kuoli?" kysyi hän levollisena.
"Ah, herra, muutama hetki sitten. Hyvä, kaunis, emäntäni."
"Tuliko hän kertaakaan ennen kuolemaansa täysin tajuihinsa?"
"Ei, herra, ei kertaakaan. Ainoastaan hiukan ennen viimeistä hengenvetoaan hän avasi suuret silmänsä ja katseli ympärilleen ikäänkuin jotakin etsien:
"Missä hän on? kysyi hän äidiltään. Ah, minä näen hänet, huusi hän sitten ja nousi vuoteeltaan.
"Lapseni, lapseni minne sinä menet? kysyi hänen äitinsä itkien.
"Tuonne, sanoi hän kirkastettu hymy huulillaan, autuaitten saareen.
"Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui takaisin vuoteelleen. Tuo autuaallinen hymy jäi hänen huulilleen — ja hän oli lähtenyt autuaitten saareen, iäksi!"
"Kuka on tuottanut hänet tänne?"
"Kuningatar. Kun hän sai tietää Camillan kuolleen, määräsi hän, että vainaja on vietävä sulhasensa rinnalle ja haudattava hänen viereensä."
"Mutta mitä lääkäri sanoo? Kuinka Camilla saattoi niin äkkiä kuolla?"
"Lääkäri silmäsi häntä vain pikimmittäin. Hän ajatteli vain kuningasta eikä emäntäni sitäpaitsi sallinut vieraan miehen koskea tytärtään. Emäntäni sydän on murtunut, hänkin kuolee kai pian! Mutta hiljaa, he tulevat takaisin."
Kulkue palasi samassa järjestyksessä, mutta ilman arkkua. Daphnidion liittyi siihen. Rusticianakin oli poistunut kulkueesta.
Levollisesti Cethegus käveli edestakaisin yksinäisessä käytävässä odotellen häntä.
Vihdoin tuli murtunut nainen portaita ylös. Hän hoiperteli ja oli kaatua.
Cethegus tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.
"Rusticiana! Toinnuhan toki!"
"Sinäkö täällä? Hyvä Jumala! Rakastithan sinäkin häntä? Ja me, molemmat olemme hänet murhanneet." Hän nojasi päänsä Cetheguksen olkapäähän.
"Vaiti, onneton", kuiskasi tämä silmäten ympärilleen.
"Oi, minä, hänen äitinsä olen murhannut hänet. Sekoitin juoman, joka tappoi Atalarikin."
Hyvä on, ajatteli Cethegus, hän ei siis aavistakaan, että tytär joi samasta pikarista eikä tiedä, että minä näin hänen juovan.
"Se oli julma kohtalon isku", sanoi hän ääneen, "mutta ajattele, mitä olisi tapahtunut, jos Camilla eläisi? Hän rakasti Atalarikia?" —
"Mitäkö olisi tapahtunut?" huusi Rusticiana vetäytyen hänestä erilleen.
"Oi, jospa Camilla vielä eläisi! Kuka voisi vastustaa rakkautta? Hän olisi saanut tulla Atalarikin omaksi, hänen vaimokseen — hänen rakastajattarekseen, kunpahan hän eläisi!"
"Mutta sinä unohdat, että Atalarikin täytyi kuolla."
"Täytyikö? Miksi hänen olisi täytynyt kuolla? Siksi, että sinä saisit kunnianhimoiset suunnitelmasi toteutetuiksi. Oi verratonta itsekkyyttä!"
"Sinun suunnitelmiasi minä toteutin, enkä omiani. Kuinka usein minun täytyy se sinulle sanoa! Sinä olet loihtinut esiin kostonjumalan enkä minä. Miksi syytät minua siitä, että kostosi vaatii uhria sinultakin. Malta toki mielesi! Hyvästi!"
Mutta Rusticiana tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.
"Onko tässä kaikki? Eikö sinulla enää ole sanaakaan sanottavana? Eikö sinulla ole ainoatakaan kyyneltä lapseni muistolle? Ja sinä tahdot uskotella minulle, että sinä olet toiminut kostaaksesi hänen puolestaan ja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä. Sinä et ole koskaan häntäkään rakastanut — kylmäverisesti katselet sinä hänen kuolemaansa — haa, ollos kirottu — ollos kirottu!"
"Vaiti, mieletön!"
"Vaitiko? En vaikene. Minä tahdon puhua ja kirota sinut. Oi, jos tietäisin jotakin, joka olisi sinulle sama kuin Camilla minulle. Oi, jospa saisit, kuten minä, nähdä elämäsi viimeisen, ainoan ilon sortuvan! Jos taivaassa on Jumala, niin sinä saatkin sen kokea."
Cethegus hymyili.
"Sinä et usko taivaan kostavaan voimaan. Niinpä usko surevan äidin kostoon. Vapise! Minä riennän hallitsijattaren luo ja ilmaisen kaikki. Sinun täytyy silloin kuolla."
"Ja sinä kuolet mukana."
"Ilolla kuolenkin, kun vain saan samalla nähdä sinun turmiosi."
Hän aikoi rientää tiehensä.
Mutta Cethegus tarttui häneen tiukoin ottein.
"Pysähdy, vaimo! Luuletko, etten ole ryhtynyt turvakeinoihin sinun varaltasi?
"Poikasi Anicius ja Severinus, maasta karkoitetut, ovat salaa
Italiassa, Roomassa, minun talossani.
"Sinä tiedät, että heidän paluunsa rangaistaan kuolemalla.
"Jos sanot sanaakaan, niin — he kuolevat meidän kanssamme. Silloin voit viedä puolisosi luo poikasikin syöksemällä heidät turmioon, kuten jo olet tyttäresi syössyt. Heidän verensä tulkoon sinun päällesi."
Hän poistui nopeasti käytävän kulmauksen taa.
"Poikani", huusi Rusticiana ja vaipui murtuneena marmorilattialle.
Muutamia päiviä sen jälkeen Boëthiuksen leski lähti Corbulon ja Daphnidionin kanssa iäksi kuninkaanhovista. Turhaan hallitsijatar koetti pidättää häntä.
Uskollinen Corbulo saattoi hänet takaisin yksinäiseen huvilaan Tifernumin luona. Hän katui katkerasti sitä, että oli koskaan sieltä lähtenyt. Hän rakennutti pienen Venus-temppelin paikalle basilikan, jonka kuorikellariin pantiin uurna, missä molempien rakastavaisten sydämet olivat.
Rukoillessaan lapsensa autuuden puolesta rukoili hän samalla intohimoisesti kostoa Cethegukselle, jonka osallisuutta Camillan kuolemaan hän ei edes aavistanutkaan. Sen hän huomasi, että Cethegus oli käyttänyt sekä äitiä että tytärtä välikappaleina omien päämääriensä saavuttamiseksi ja sydämettömästi pannut vaaraan tytön onnen ja elämän.
Lakkaamatta kohosivat yksinäisen äidin rukoukset ja kiroukset taivaaseen.
Vielä tuli päivä, jolloin hän sai tietää prefektin syyllisyyden kokonaisuudessaan ja tuli sekin päivä, jolloin hänen rukoilemansa kosto kohtasi prefektiä.