NELJÄS LUKU.
Fiesolen metsäisten vuorten välissä näkee vaeltaja näinä päivinäkin Firenzestä päin tullessaan oikealla puolen tietä laajan, huvilamaisen rakennuksen jäännöksen.
Muratti, kivirikko ja metsäruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista läheisen kylän talonpojat ovat vuosisatoja vetäneet kiviä aidatakseen vuorenrinteillä olevat viinitarhansa, ettei sadevesi mennessään huuhtelisi niistä ruokamultaa.
Mutta vielä nytkin näkee jäännöksistä selvästi, missä talon edustalla oleva pylväskäytävä, missä päärakennus ja missä talon muuri ovat olleet.
Rehevä rikkaruoho rehoittaa siinä, missä muinoin kukoisti ihana ja hyvin järjestetty puutarha. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin aikoja sitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyjään vain sisiliskot lämmittelevät itseään auringonpaisteessa.
Mutta niinä aikoina, joista tässä kertomuksessa puhutaan, oli siellä kaikki toisenlaista. "Faesulaen mesenaatin huvilassa", kuten rakennusta siihen aikaan jotenkin syyttä kutsuttiin, asui onnellisia ihmisiä. Taloa hoitivat huolelliset naisenkädet, ja puutarhasta kuului iloista lapsennaurua.
Metsäköynnös kierteli siroja korinttilaisia pylväitä talon edustalla ja viiniköynnös koristi talon tasaista kattoa.
Puutarhan mutkaiset käytävät olivat valkealla hiekalla peitetyt ja läheisistä asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niissä vallitsi suloinen järjestys. Huomasi selvästi, ettei talossa ollut roomalaista orjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika.
Rengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinillä lastatut rattaat tulivat hiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eivät olleet italialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien avulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta.
Mutta aivan takaportin ääressä tapahtui tämän kirjavan näytelmän vilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja kimeästi huutaen läähättäviä hevosia, jotka olivat valjastetut liian suureksi kasatun kuorman eteen. He eivät lyöneet hevosia piiskalla, vaan pistivät eläinraukkoja rautapäisillä seipäillä ja aina samaan haavaan. Siitä huolimatta päästiin vain nykimällä eteenpäin.
Nyt oli vasemman etupyörän tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli mahdoton päästä. Mutta raivostunut italialainen ei sitä huomannut.
"Eteenpäin, elukka ja elukan pentu", kiljui hän vapisevalle hevoselle, "eteenpäin, goottilais-laiskuri." Uusi pistos seipäällä ja uusi epätoivoinen nykäisy, mutta pyörä ei mennyt kiven yli. Rääkätty eläin kaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman.
Tästä ajomies vasta oikein suuttui:
"Odota, senkin heittiö", huusi hän ja löi vapisevaa hevosta päähän.
Mutta hän löi vain kerran. Seuraavana silmänräpäyksenä hän syöksyi kuin salaman iskemänä itse maahan väkevän iskun kaatamana.
"Davus, ilkeä koira", murahti karhumainen ääni ja eläinrääkkääjän ääreen ilmestyi häntä melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista vertaa leveämpi mies, jättiläismäinen gootti, joka rupesi tanssittamaan paksua keppiä huutavan orjan selässä.
"Sinä kurja konna", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. "Minä opetan sinua kohtelemaan eläintä, joka on kuusi kertaa parempi kuin sinä. Taidatpa sinä hylkiö rääkätä hevosta senvuoksi, että se on kotoisin vuorten tuolta puolen. Jos vielä kerran näen sinun sellaista tekevän, niin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan — sinä saat kantaa kaikki liiat ruot omassa selässäsi latoon. Eteenpäin!"
Kuritettu nousi silmissä myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen täyttämään käskyä.
Gootti nosti sillä aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi huolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli vedensekaista viiniä.
Tuskin hän oli saanut sen tehdyksi, kun läheisestä tallista kuului heleä pojanääni, joka huusi: "Vakis, tule tänne, Vakis!"
"Tulen heti, Atalvin, poikani. Mikä hätänä?"
Hän meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitkää, keltaista tukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai töintuskin pidätetyksi taivaansinisistä silmistään esille pyrkivät vihan kyyneleet. Hänellä oli sirosti koristeltu puumiekka kädessään ja hän kohotti sen uhkaavasti päin tummaihoista orjaa, joka niska kyyryssä ja kädet nyrkissä seisoi uhkamielisenä hänen edessään.
"Mikä hätänä?" kysyi Vakis uudestaan astuen kynnyksen yli.
"Päistärikkö ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi paarmaa on imeytynyt sen lavan yläosaan, minne se ei ulotu harjallaan enkä minä kädelläni. Tuo ilkeä Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin siitä hänelle. Ja varmaankin hän on haukkunut minua latinankielellä, jota en ymmärrä."
Vakis meni uhkaavasti Cacusta kohti.
"Sanoin vain", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, "että minä syön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme pidetään ihminen elukkaa parempana."
"Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, "meillä saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on käsketty."
Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi:
"Me olemme nyt meidän maassamme — siis on tehtävä meidän maan tavoin."
"Kirottu mustapää, aiotko totella?" kysyi Vakis kohottaen keppiään.
"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun vanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä varastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen."
Vakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella käsivarsiaan.
"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä kanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa."
"Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota pellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista. Hän tanssiikin kuin lehmä."
"Nyt on loppusi tullut", sanoi Vakis levollisesti ja meni vastustajaansa kohti.
Mutta tämä pujahti vikkelänä kuin kissa gootin käsistä, sieppasi villatakkinsa rintapoimusta terävän veitsen ja heitti sen Vakista kohti. Tämä kumartui sivulle päin ja veitsi suhahti aivan hänen päänsä vierestä upoten syvälle oven pieleen.
"Odota, murhamies", huusi germaani ja aikoi hyökätä Cacuksen kimppuun.
Silloin hän tunsi, että joku oli tarttunut häneen takaa päin.
Siellä oli Davus, joka oli odottanut sopivaa kostotilaisuutta.
Mutta nyt Vakis suuttui.
Hän ravisti Davuksen irti itsestään, tarttui vasemmalla kädellä tämän niskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien vastustajiensa päitä yhteen päästäen joka iskun aikana jonkin huudahduksen: "Kas niin, poikaseni — tämä on veitsestä — tämä salakavalasta hyökkäyksestä — ja tämä lehmästä" — ja kuka tietää kuinka kauan hän olisi lukenut litaniaansa, jollei äänekäs huuto olisi häntä keskeyttänyt.
"Vakis — Cacus — lopetatteko te", huusi täyteläinen, voimakas naisen ääni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen.
Hän ei ollut pitkä, mutta kuitenkin muhkea. Hänen kaunis vartalonsa oli pikemmin roteva kuin hoikka.
Kullanruskea tukka oli kiinnitetty pään ympäri paksuina, mutta yksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat säännölliset, mutta pikemmin voimakkaat kuin hienot.
Harmaansinisistä, melkein liian suurista silmistä kuvastui rehellisyyttä, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, täyteläiset käsivarret todistivat, ettei työ ollut niille vierasta.
Leveässä vyössä helisi suuri avainkimppu. Vasemman kätensä hän piti levollisesti lanteilla ojentaen oikean kätensä käskevästi orjia kohti.
"Eijaa, Rautgundis, ankara rouva", sanoi Vakis päästäen toiset irti.
"Silmäsi ehtivät kaikkialle."
"Kaikkialle, missä palvelusväkeni tekee pahojaan.
"Milloinhan te opitte elämään sovinnossa?
"Te, italialaiset, kaipaatte isäntää. Mutta sinun, Vakis, ei pitäisi tehdä vastoin emäntäsikään tahtoa. Atalvin, tule kanssani."
Hän tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan.
Hän meni aittaan ja otti eräästä laarista ohria ruokkiakseen niillä kanoja ja kyyhkysiä, jotka heti alkoivatkin kokoontua hänen ympärilleen.
Atalvin katseli ruokkimista hetken aikaa ääneti. Sitten hän kysyi:
"Äiti, onko totta? Onko minun isäni ryöväri?"
Rautgundis keskeytti puuhansa ja katsoi lapseen.
"Kuka niin on sanonut?"
"Kukako? Naapuri Calpurniuksen veljenpoika.
"Me leikimme suuressa heinäkasassa hänen niityllään tuolla aidan toisella puolen ja minä näytin hänelle, kuinka pitkälle meidän tiluksemme ulottui aidan tälle puolen — laajalle ja pitkälle — niin laajalle kuin meidän renkimme niittävät heiniä ja niin pitkälle kuin puro lirisee. Silloin hän suuttui ja sanoi:
"'Niin, kaikki tämä maa kuului ennen meille, mutta sinun isäsi tai sinun iso-isäsi, senkin ryövärit, ovat sen varastaneet.'"
"No, ja mitä siihen sanoit?"
"En kerrassaan mitään, äiti.
"Heitin hänet vain pää edellä heinäkasalta alas.
"Mutta nyt, jälkeenpäin, haluaisin kuitenkin tietää, onko se totta."
"Ei, lapseni, se ei ole totta.
"Isäsi ei ole varastanut.
"Mutta hän otti julkisesti, koska hän oli parempi ja väkevämpi kuin nämä italialaiset. Kaikki väkevät sankarit ovat menetelleet niin kaikkina aikoina.
"Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat väkeviä ja heidän naapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menkäämme katsomaan pellavakankaita, jotka ovat niityllä valkenemassa."
Kun he olivat nousemassa läheiselle, talosta vasempaan kohoavalle ruohomäelle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastieltä nopeaa kavionkapsetta.
Nopeasti Atalvin juoksi kukkulan huipulle ja silmäsi tielle päin.
Tiellä ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella metsäiseltä mäeltä huvilaan päin. Kirkkaasti loisti kypärä sekä vinottain selässä olevan keihään kärki.
"Isä, äiti, isä", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas ratsastajaa vastaan.
Rautgundis oli juuri päässyt kukkulalle.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti.
Hän varjosti kädellään silmänsä nähdäkseen punertavaan iltaruskoon päin. Sitten hän sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista:
"Hän se todellakin on. Mieheni!"