VIIDES LUKU.
Sillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän jalkaa ylöspäin.
Ratsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti ajamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja emäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.
Ratsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa maahan.
"Rakas vaimoni", sanoi hän syleillen hellästi Rautgundista.
"Oma Vitigekseni", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten, "terve tuloa omaistesi luo."
"Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta — vaikeata kyllä oli —"
"Mutta pidät sanasi kuten ainakin."
"Sydämeni veti minua tänne", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa vyötäisille.
He menivät hitaasti taloon päin.
"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä", sanoi Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua suitsista.
"Ei, isä, mutta anna nyt minulle keihäskin — tällaista tilaisuutta on minulla harvoin täällä maaseudulla —." Vaivalloisesti laahaten perässään raskasta keihästä hän huusi: "Hoi, Vakis, Ansbrand, isä on täällä. — Tuokaa heti falerno-säkki kellarista. Isä on janoissaan kovan ratsastuksen jälkeen."
Hymyillen Vitiges siveli pojan pellavaista tukkaa. Atalvin riensi edelle.
"No, kuinka täällä oikein jaksetaan", kysyi hän Rautgundikseen katsellen.
"Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo puserrettu, lyhteet keoissa."
"En sitä kysynyt", sanoi hän puristaen hellästi vaimoaan, — "kuinka sinä voit?"
"Kuten vaimo raukka voi", vastasi hän katsellen miestään silmiin, "joka kaipaa rakastettua miestään. Vain kova työ, ystäväni, ja alinomainen puuha kykenevät poistamaan sydämen kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka olet mahtanut rasittua siellä vieraiden ihmisten parissa leirissä ja hovissa eikä kukaan ole pitänyt sinusta huolta.
"Kun hän tulee kotiin, ajattelin minä, täytyy ainakin hänen talonsa olla hyvässä kunnossa ja kodikkaana.
"Tällaiset ajatukset ovat tehneet ikävän työn mieluisaksi."
"Sinä olet kelpo vaimo. Mutta etköhän vain rasita itseäsi liiaksi?"
"Työ on terveellistä, mutta palvelusväen ilkeys saa usein mieleni apeaksi."
Vitiges seisahtui.
"Kuka uskaltaa pahoittaa mieltäsi?"
"Italialaiset palvelijamme ja italialaiset naapurimme.
"He vihaavat meitä kaikkia. Voi meitä, jolleivät he enää meitä pelkää.
Calpurnius, naapurimme, on röyhkeä aina, kun hän tietää sinun olevan
poissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia.
Vain goottilaiset palvelijamme käyttäytyvät hyvin."
Vitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat pylväskäytävään erään marmoripöydän ääreen.
"Sinun on muistettava", sanoi Vitiges, "että naapurimme on täytynyt luovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan."
"Mutta hän on saanut pitää kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen lisäksi henkensä — kiittäköön hän Jumalaa", huomautti Rautgundis ylenkatseellisesti.
Silloin Atalvin juoksi sisään kädessään korillinen omenia, jotka hän oli poiminut puusta. Hänen perässään tulivat Vakis ja muut germaanilaiset palvelijat tuoden viiniä, lihaa ja juustoa. He tervehtivät isäntäänsä reippaalla kädenlyönnillä.
"Hyvä on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiittänyt teitä. Mutta missä piilehtivät Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?"
"Anteeksi, herra", sanoi Vakis hymyillen, "heillä on paha omatunto."
"Miksi? Mistä syystä?"
"Hm — minä luulen — he ovat hiukan häpeissään — sillä kuritin heitä hiukan."
Toiset palvelijat nauroivat.
"No, eipä se taida olla heille vahingoksi", arveli Vitiges. "Menkää nyt illalliselle. Huomenna käyn tarkastelemassa töitänne."
Palvelijat menivät.
"Kuinka Calpurniuksen laita on", kysyi Vitiges kaataen viiniä.
Rautgundis punastui ja näytti olevan hiukan ymmällä.
"Vuoriniityllä kasvaneet heinät, jotka renkimme niittivät, hän vedätti yöllä omaan latoonsa eikä tahdo antaa niitä takaisin", sanoi Rautgundis.
"Kyllä kai hän ne takaisin antaa", sanoi Vitiges levollisesti juoden viiniään.
"Niin minäkin luulen", sanoi Atalvin vilkkaasti. "Ja jollei hän anna niitä hyvällä — niin sen parempi minusta! Silloin julistamme häntä vastaan ilmisodan ja minä menen sinne Vakiksen ja muiden suurten renkien kanssa aseilla ja kilvillä varustettuina. Hän katselee minua aina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija."
Rautgundis rauhoitti häntä ja käski hänet nukkumaan.
"Minä menen", sanoi hän, "mutta, isä, kun sinä ensi kerran tulet tänne, niin tuo minulle oikea miekka tämän puikon sijaan. Tuothan?"
Ja hän juoksi sisään.
"Taistelu näiden italialaisten kanssa ei lopu koskaan", sanoi Vitiges. "Se menee perintönä lapsille. Sinulla on täällä liian paljon ikävyyksiä kestettävänä.
"Mielelläsi suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani
Ravennaan, hoviin."
Vaimo katseli häntä hämmästyneenä.
"Sinä lasket leikkiä", sanoi hän epäluuloisesti. "Et ole koskaan ennen sitä tahtonut. Niinä yhdeksänä vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei ole koskaan juolahtanut mieleesikään viedä minua hoviin. Minä luulen, ettei ainoakaan ihminen tiedä, että Rautgundista on edes olemassa. Sinähän olet pitänyt avioliittoamme salassa", lisäsi hän hymyillen, "kuin rikosta".
"Kuin aarretta", sanoi Vitiges syleillen vaimoaan.
"En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen onnellinen ja ajattelin ja ajattelen: hänellä on kai syynsä."
"Minulla oli pätevä syy, mutta sitä ei enää ole. Nyt saat tietää kaiken.
"Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olin löytänyt sinut yksinäisten kallioittesi keskeltä ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik omituisen päähänpiston. Hän aikoi naittaa minut sisarellensa Amalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua levottomia naapureitaan, frankkeja vastaan."
"Sinä olisit silloin päässyt kuninkaaksi", sanoi Rautgundis loistavin silmin.
"Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja senvuoksi kieltäydyin.
"Kuningas pahastui siitä ja antoi minulle anteeksi vain sillä ehdolla, että lupasin olla koskaan menemättä naimisiin.
"Enhän silloin voinut toivoakaan, että saisin sinut omakseni. Muistathan, kuinka kauan isäsi kohteli minua epäluuloisesti ja kylmästi eikä tahtonut antaa sinua minulle.
"Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pitänyt viisaana näyttää sinua kuninkaalle vaimonani, koska olin hylännyt hänen sisarensa."
"Mutta miksi olet salannut minulta tämän yhdeksän pitkää vuotta?"
"Koska", sanoi hän katsoen vaimoaan hellästi silmiin, "koska minä tunsin Rautgundikseni.
"Sinä olisit alituisesti miettinyt, mitä olin menettänyt hylätessäni kruunun.
"Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun täytyy alinomaa olla hovissa. Ken tietää, milloin ensi kerran saan levätä näiden pylväiden varjossa ja tämän rauhallisen katon alla."
Lyhyin piirtein hän kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sekä uudesta asemastaan Amalasuntan luona.
Rautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten hän puristi miehensä kättä.
"Hyvä on, Vitiges, että gootit vähitellen huomaavat etevyytesi. Ja sinä olet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti", sanoi hän.
"Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani minäkin kantaa osan siitä kuormasta, jonka tämä aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa toimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani. Kuningatarta vain käy sääli. Hän on vankina omassa linnassaan."
"Mitä hän on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan johtuisi mieleenikään."
"Sinä et olekaan kuningatar, Rautgundis. Ja Amalasunta on ylpeä."
"Olen kymmenen kertaa ylpeämpi kuin hän.
"Mutta niin turhamainen en ole.
"Hän ei ole koskaan rakastanut miestä eikä ymmärtänyt miehen arvoa eikä luonnetta.
"Muuten hän ei olisi tahtonut astua miesten tilalle."
"Hovissa katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mutta tule nyt mukaani hoviin."
"Ei, Vitiges", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. "Hovi ei sovi minulle enkä minä hoviin. Olen salokyläläisen tytär, enkä ole tottunut hovielämään. Katso tätä ruskeata niskaa", sanoi hän nauraen, "ja näitä karkeita käsiä. En osaa soittaa lyyraa enkä lausua runoja. En olisi kyllin hyvä noille hienoille roomalaisnaisille etkä sinä saisi minusta kunniaa."
"Et siis pidä itseäsi tarpeeksi hyvänä lähteäksesi hoviin."
"Päinvastoin pidän itseäni liian hyvänä."
"Sinun täytyisi vähitellen oppia suvaitsemaan ja kunnioittamaan toisia."
"Sitä en koskaan tekisi. He kenties sietäisivät minua sinua peläten, mutta minä en koskaan sietäisi heitä. Minä sanoisin heille joka päivä päin silmiä, että he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja ihmisiä."
"Olet siis ennemmin kuukausimääriä ilman miestäsi."
"Mieluummin olen hänestä erossa kuin hänen vuoksensa kierossa, ikävässä asemassa.
"Oi, Vitigekseni", sanoi hän kietoen kätensä miehensä kaulaan.
"Muistele vain, kuinka sinä minut löysit ja kuka olen.
"Siellä, missä goottien viimeiset uudisasutukset ympäröivät Alppien harjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrkänteiden välissä, siellä, missä hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien laaksoihin, siellä oli isäni yksinäinen talo.
"Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara työ, kesällä yksinäisillä vuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa värttinän ääressä.
"Äitini kuoli aikaisin ja veljeni olivat italialaiset tappaneet.
"Niin kasvoin yksinäni, yksin isäni kanssa, joka oli kova ja umpimielinen kuin häntä ympäröivät kalliot, mutta myöskin yhtä uskollinen kuin ne.
"En tietänyt mitään maailmasta, jota oli sekä vuortemme oikealla että vasemmalla puolella.
"Ylhäältä käsin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset taivalsivat viini- tai suolakuormat selässään kalliolaaksoissa kiertelevää tietä pitkin.
"Monena ihanana kesäiltana istuin korkean Arnin ryhmyisellä laella. Katselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen toisella puolen. Ja ajattelin, mitä kaikkea se oli nähnyt pitkänä kesäpäivänä siitä alkaen, kun se nousi taivaalle leveän Oenuksen takaa. Olisin mielelläni tahtonut tietää, miltä Karvändelin toisella puolen näytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eikä koskaan palannut.
"Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siellä ylhäällä viheriäisessä yksinäisyydessä, jossa kuulin kotkan kiljuvan läheisessä pesässään, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia ollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yöllä kuulin tunturisuden ulvovan navettani oven edessä ja minun täytyi ajaa se pakoon tervassoihdulla.
"Aikaisen syksyn ja pitkän talven kuluessa oli minulla tilaisuus miettiä ja tehdä havaintoja. Minä näin, kuinka valkoiset sumuharsot kääriytyivät korkeiden mäntyjen ympärille, kuinka vuoristotuuli repi kivet olkikattomme päältä ja kuinka lumivyöryt syöksyivät vuorilta laaksoihin.
"Niin kasvoin minä tuntematta elämää meitä ympäröivien metsäin toisella puolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin vaatimatonta talonpoikaiselämääni.
"Silloin tulit sinä — muistan sen yhtä hyvin kuin tämänpäiväiset tapahtumat —"
Hän vaikeni vaipuen muistoihinsa.
"Minäkin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Minä komensin satamiehistä joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään Juvaviaa vahdista. — Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani. Kauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. — Silloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin yksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö parhaillaan nostamassa vettä." —
"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä päässään tuli esille talon nurkan takaa."
"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta juomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin silloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin kaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut, keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat kuin persikat. — Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet minusta aina näyttänyt."
"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin kukoistavana.
"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta ilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää metsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.
"Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa — siellä menehtyisin.
"Jätä minut tänne — kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa.
"Ja sinä — sen kyllä tiedän — ajattelet kuninkaan palatsissakin vaimoasi ja lastasi."
"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla kaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas vaimoni." —
Seuraavana päivänä Vitiges ratsasti taas tiehensä metsäisiä ylänteitä ylös. Jäähyväiset olivat tehneet hänet melkein helläksi. Hän tarvitsi kaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita hän häpesi näyttää.
Tämä urhoollinen mies oli kaikesta sydämestään kiintynyt toimeliaaseen vaimoonsa ja reippaaseen poikaansa.
Hänen perässään ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua isännästään, ainakaan saattamatta häntä jonkin matkaa.
Yht'äkkiä Vakis ratsasti isäntänsä rinnalle.
"Herra", sanoi hän, "minulla on sinulle hiukan kerrottavaa."
"Miksi et ole siitä ennen puhunut?"
"Koska minulta ei ole tähän saakka kysytty."
"No, nyt kysyn sinulta."
"Kun minulta kysytään, niin minä rehellisesti vastaan. — Emäntä on kai sanonut sinulle, että Calpurnius on huono naapuri."
"On kyllä. Mitä sitten?"
"Hän ei ole kai sanonut sinulle, mistä alkaen Calpurnius on ollut huono naapuri."
"Ei. Tiedätkö sinä sen?"
"Tiedän. Lähes puoli vuotta sitten välit rikkoutuivat. Silloin Calpurnius tapasi kerran vaimosi yksin metsässä, kuten he molemmat luulivat.
"Mutta he eivät olleet kahden kesken.
"Eräs henkilö makasi läheisessä kuopassa päivällislevollaan."
"Se laiskuri olit sinä."
"Oikein arvattu. Ja Calpurnius puhui jotakin vaimollesi."
"Mitä hän sanoi?"
"Sitä en ymmärtänyt. Mutta emäntä ei ollut hidas. Hän kohotti kätensä ja iski Calpurnius-naapuria päin kasvoja niin että läiskähti.
"Sen ymmärsin.
"Ja siitä alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Minä sanoin tämän sinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mieltäsi tällä.
"Mutta parempi on, että tiedät sen.
"Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla — näetkö, tuolla — ja nyt, voi hyvin, rakas isäntä."
Hän käänsi hevosensa ja lähti täyttä laukkaa kotia kohti.
Vitigekselle nousi veri päähän.
Hän ratsasti naapurinsa ovelle. Tämä aikoi mennä sisään taloonsa, mutta
Vitiges käski vastustusta sietämättömällä äänellä hänen pysähtyä.
"Mitä sinä minusta tahdot, naapuri Vitiges", sanoi hän arasti katsellen.
Vitiges tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosensa aivan naapurinsa viereen.
Sitten hän ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun kätensä aivan toisen silmien eteen.
"Naapuri Calpurnius", sanoi hän levollisesti. "Jos minä kerran lyön sinua kasvoihin, niin et sinä enää koskaan nouse."
Calpurnius hätkähti pelästyneenä taaksepäin.
Mutta Vitiges iski kannukset ratsunsa kylkiin ja ajoi ylpeästi tiehensä.