KUUDES LUKU.
Prefekti Cethegus makasi Roomassa työhuoneessaan ojennellen mielihyvästä jäseniään vuoteen pehmeillä patjoilla.
Hän oli hyvällä tuulella.
Oikeuden käynti häntä vastaan oli päättynyt siten, että hänet julistettiin syyttömäksi. Vain siinä tapauksessa, että hänen talonsa olisi äkkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli määrännyt, — hänen äkillinen kuolemansa oli tehnyt mitättömäksi tuon määräyksen — olisi häntä vastaan voitu saada todistuksia.
Hän oli saanut aikaan sen, että Rooman varustustöitä jatkettiin hänen yksityisillä varoillaan, mikä seikka yhä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa kaupungissa.
Viime yönä hän oli pitänyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot olivat ilahduttavia. Isänmaanystävien luku kasvoi ja varat lisääntyivät.
Ankarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen Ravennassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen, lisäsi vain tyytymättömien lukua ja — mikä olikin pääasia — Cetheguksella oli nyt salaliiton kaikki langat käsissään. Vastustamatta kateellisimmat tasavaltalaisetkin myönsivät tarpeelliseksi sen, että lahjakkain olisi johtajana siksi kunnes vapauden päivä koitti.
Kaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita vastaan, että Cethegus täydellä syyllä toivoi voivansa ryhtyä taisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman varustustyöt olivat valmiit.
Sillä, hän sanoi yhä uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua, mutta niitä on vaikea saada lähtemään takaisin. Hänen lempiajatuksensa olikin saada Italia vapautetuksi omin voimin.
Kuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. Hän laski käsistään Caesarin teoksen "Kansalaissodasta", jota hän oli lukenut, nojasi päänsä vasempaan käteensä ja sanoi itsekseen:
Jumalat aikovat sinusta varmaankin jotakin suurta, Cethegus.
Joka kerta kun kukistut, putoat kissan tavoin varmasti seisoallesi.
Ah, jos meille hyvin käy, tulemme hiukan avomielisemmiksi.
Mutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen jumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielellään —
Silloin astui sisään orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ääneti kirjeen laakeassa, kultaisessa maljassa ja lähti.
"Sanansaattaja odottaa", sanoi hän ovella.
Välinpitämättömänä Cethegus otti kirjeen.
Mutta niin pian kuin hän huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen sidenauhoja, sinetin — Dioskurit — hän huudahti iloisesti:
"Juliukselta! Tämäpä tuli sopivaan aikaan!"
Hän katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki — kylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista lämpöä, joka muuten oli niille niin vierasta.
"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.
"Kuinkahan kauan siitä on, isällinen opettajani" (— kautta Jupiterin, tämä tuntuu verraten kylmältä —) "kun sain tervehdyksesi, johon en ole vielä vastannut.
"Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheriällä rannalla, missä minä hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon jälkiä — enkä löytänyt.
"Tiedän kyllä, ettei kirjeeni ollut iloinen.
"Sikäläiset synkät filosofit, jotka käyskentelevät hyljätyissä kouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee välinpitämättömyydellä, eivät voineet herättää minussa muuta kuin sääliä.
"Sieluni oli synkkä, en tietänyt miksi.
"Sadattelin kiittämättömyyttäni sinua kohtaan — jalointa kaikista hyväntekijöistä — —" (tuota sietämätöntä nimeä hän ei ole minulle koskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen).
"Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi ja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ympäri Aasiaa ja Hellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta — ja sydämeni tuntuu tyytymättömältä ja elämäni tyhjältä.
"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei
Homeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.
"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa kaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja kaikkialta etsinyt.
"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea" (— hänellä on rakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos teille, jumalaiset Eros ja Anteros! —) "oi, opettajani, isäni! Tiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen sydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?" (— ah, Julius, prefekti huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! —) "Sydäntä, jolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla ystävä."
"Mitä tämä on?" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiittämätön!"
"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää, sydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani" —
Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.
Hullutusta! sanoi hän sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki edelleen. —
"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin minä — sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin avata sinulle sydämeni.
"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän, lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (— ainakin hän on suorasukainen! — —).
"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.
"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset päivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen kentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. — Mutta minun täytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti" (— se vielä puuttui, sanoi Cethegus suutuksissaan —) "ja on nimeltään Totila." —
Cethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut mitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. — Sitten hän luki levollisena eteenpäin:
"Ja on nimeltään Totila.
"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli ja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka muuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja kädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän löi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.
"Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin:
"Sinä erehdyt, hyvä mies. Nimeni on Julius ja minä tulen Atenasta.
"Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sinä tulet Olymposta.
"Ennenkuin tiesin, mistä oli kysymyskään, hän oli työntänyt minut ovelle.
"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli kuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.
"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia.
Hän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu
Dioskuri-ryhmä.
"Kastoria varten hän oli äskettäin saanut malliksi erään nuoren gootin.
"Mutta tähän saakka olen minä turhaan — jatkoi hän — taivaalta rukoillut mallia Polluxia varten.
"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli, Zeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja vartaloltaan.
"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin heidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin olla aivan erilaiset.
"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa.
En löytänyt Ledan kaksoista.
"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan akkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux ilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa minulle päätäsi ja ruumistasi.
"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana päivänä.
"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että raju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on pitkiin aikoihin elänyt.
"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä veljeni Kastorin — hän oli Totila — ja minun täytyy myöntää, että itseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin minä.
"Xenarchos sanoo, että me olemme sitruunapuu ja oranssipuu.
"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.
"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.
"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan.
"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta vastaan.
"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni — sinä olisit torunut minua siitä — ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän tultua.
"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin kylmän raudan kaulallani.
"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan miekan lävistämänä.
"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata minut.
"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:
"En minä sinua — Totilaa, goottia — ja hän veti viimeisen henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. — Hän oli isaurilainen palkkasoturi."
Cethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta kättään otsaansa.
"Mieletön sattuma", sanoi hän. "Mihin se olisi voinut johtaa."
Ja hän luki kirjeen loppuun.
"Totila sanoi, että hänellä on Ravennan hovissa paljon vihollisia.
"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien päällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen — tuloksetta.
"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja vahvistanut sen verellä.
"Ystävyysliittomme on nyt totinen ja pyhä.
"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle lähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.
"Usein sanon itselleni, ketä minun on kiittäminen kaikesta tästä onnesta.
"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin onneni.
"Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyvät työsi.
"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja tästä ystävyydestä. — Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!"
Katkera hymy väreili prefektin ilmeikkään suun ympärillä.
Taas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin askelin.
Lopuksi hän seisahtui nojaten poskeaan vasempaan käteensä.
"Kuinka voinkin olla niin — lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta seikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.
"Sinä olet sairas, Julius.
"Odota, minä kirjoitan sinulle lääkemääräyksen."
Hänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui sulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan kiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa pullossa, ja kirjoitti:
"Julius Montanus Cethegukselle
"Rooman prefekti.
"Napolista lähettämäsi liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut.
"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun olet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.
"Jouduttaakseni taudin kulkua määrään sinulle parhaita lääkkeitä.
"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen, vanhimman kestiystäväni Napolissa.
"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin vihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.
"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen ja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.
"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen ystävätär.
"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa kehittyneempi kuin sinä.
"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että
Cethegus on puhemiehesi.
"Mutta rakastut häneen kuolettavasti heti ensi kerran, kun hänet näet.
"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka tiedät, että minä toivon sitä.
"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee kuu.
"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen roomalaisvihollinen?
"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen kaikkea. Vale!"
Cethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä niininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi kauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.
Sitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa — ulkona eteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu titaani piteli.
Orja tuli sisään.
"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa ja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän palaa se mukanaan Napoliin."