KUUDESTOISTA LUKU.
Ulkona Teja seisahdutti vanhuksen.
"Sinä kiusaat kuningasta turhaan", sanoi hän.
"Hän ei suostu siihen.
"Hän ei voikaan.
"Nyt kaikkein vähiten."
"Mistä sinä tiedät —", keskeytti vanhus.
"Hiljaa! Minä aavistan sen, kuten kaikki onnettomuudet."
"Silloin kai myönnät, että hänen täytyy."
"Hän — hän ei koskaan sitä tee."
"Mutta — sinä luulet, että vaimo itse tekee."
"Kenties."
"Varmasti hän tekee", sanoi Hildebrand.
"Niin, hän on ihmeellinen nainen", sanoi Teja.
Sillä aikaa kun lähinnä seuraavina päivinä tämä nyt lapseton pariskunta antautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin lähti teltastaan, sattui usein, että kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja Ravennan goottilaisen varusväen uloimmat vartijastot joutuivat sanasotaan itsestään syntyneen aselevon aikana.
He haukkuivat toisiaan ja syyttivät toista puoluetta kansalaissodasta.
Piirittäjät valittivat, että varusväki oli valtakunnan ollessa suuressa hädässä sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit.
Ravennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tyttärelle tarpeellista kunnioitusta.
Vanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten huomaamatta tällaisen keskustelun.
Äkkiä hän tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat kuningastaan:
"Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, että hän vastaamatta kohteliaaseen kirjeeseemme ryntää kuin hurja kaupungin kimppuun?
"Me tahdomme vain Matasuntan kuningattareksi.
"No, miksi hän ei voi samalla olla kuningas.
"Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen, ruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat?
"Pitikö ennemmin niin monen tuhannen urhoollisen gootin kaatua?
"No, rynnätköön hän vain.
"Sittenpähän nähdään, kumpi ensin murtuu, hänen itsepäisyytensä vaiko nämä kalliot."
Vanhuksen sanat vaikuttivat valtavasti muurin edustalla oleviin gootteihin.
He eivät löytäneet sanaakaan kuninkaansa puolustukseksi.
Hänen avioliitostaan he eivät tienneet enempää kuin muukaan joukko. Rautgundiksen leirissä olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sillä hän ei ollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin.
Kuohuksissaan miehet riensivät takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa sekä huomauttivat, että kuningas oli itsekkyydessään uhrannut veljiensä veren.
"Sen vuoksi on siis kaupungista tullut sanoma salattu", huusivat he.
Pian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta vähitellen yhä äänekkäämmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat kuningasta.
Sen aikaiset germaanit käyttäytyivät kuninkaitaan kohtaan niin suorasukaisesti, että bysanttilaiset sitä kauhistuen kuuntelivat.
Lähtö Roomasta, Ravennan luona kärsityn tappion häpeä, suru kaatuneiden veljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaperäisyyden johdosta nostivat nyt tyytymättömyyden myrskyn häntä vastaan. Se oli sitäkin vaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi.
Sotapäälliköt huomasivat kyllä joukossa vallitsevan mielialan, sillä uhkaussanat eivät sanottavasti vaienneet heidänkään lähestyessään.
Mutta rankaisemalla uhkaajia he olisivat vain pahentaneet asiaa.
Ja usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhtyä nuhtelemaan miehiä, pidätti vanha asemestari heitä.
"Antakaa kuohua", sanoi hän. "Minä lopetan, kun on tarpeeksi kuohunut.
"Ainoa vaara on", mutisi hän puoliääneen itsekseen —
"Että kapinallisten johtajat ehtisivät ennen meitä", sanoi Teja.
"Oikein, kaikki arvaava.
"Mutta eipä siltä näytä.
"Karkulaiset kertovat, että ruhtinatar kieltäytyy tiukasti.
"Hän uhkaa ennen tappaa itsensä kuin ruveta Arahadin vaimoksi."
"Se ei paljoa merkitse", arveli Hildebad.
"Sinä et tunne tämän amelungien vesan intohimoista luonnetta.
"Hänellä on Teoderikin verta suonissaan sekä tämän tulinen sielu ja hän voi lopuksi tehdä meillekin pahan kolttosen."
"Vitiges on toisenlainen kosija kuin tuo Astan poikanen", kuiskasi
Teja.
"Siihen minäkin luotan", tuumi Hildebad.
"Antakaamme hänen olla muutamia päiviä rauhassa", sanoi vanhus.
"Sallikaamme surun saada osansa. Ennen emme voi häntä taivuttaa.
"Älkää sitä häiritkö. Antakaa hänen olla teltassaan vaimonsa luona.
"Minun täytyy pian häiritä häntä."
Mutta vanhuksen täytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta syystä häiritä kuninkaansa suruaikaa.
Regetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisivät bysanttilaisten puolelle säätänyt lain, joka uhkasi näitä häpeällisellä kuolemalla.
Sellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niissä seuduissa, joissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tiheän roomalaisväestön keskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat tällaiset tapaukset tavallisempia.
Vanha asemestari vihasi erityisesti näitä roistoja, jotka häpäisivät itsensä ja kansansa.
Hän oli myöskin saanut aikaan tämän karkulaisia koskevan lain.
Sitä ei ollut vielä tarvittu ja se oli jo melkein unohdettukin.
Äkkiä sattui tapaus, joka saattoi lain käytäntöön. —
Belisarius oli itse pääjoukkoineen vielä Roomassa.
Useammista syistä hän tahtoi ensin tehdä tämän kaupungin sotaliikkeittensä tukikohdaksi Italiassa.
Mutta hän oli lähettänyt peräytyvien goottien jälkeen useita partiojoukkoja ahdistamaan ja häiritsemään näitä sekä etenkin valtaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista italialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen varusväen tai jotka, jollei niissä ollut varusväkeä, olivat hyvin yksinkertaisesti menneet "roomalaisten keisarin" puolelle.
Sellaisia tapauksia sattui melkein joka päivä, varsinkin kun goottien kuningas peräytyi ja kun goottien valtakunta näytti kapinan synnyttyä olevan hukassa.
Monet linnat ja kaupungit menivät Belisariuksen puolelle — joko pakosta tai vapaasta tahdosta — heti bysanttilaisten joukkojen ilmestyttyä niiden edustalle.
Mutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, että ne ainakin näennäisesti pakotettaisiin antautumaan — siltä varalta, että he voisivat puolustautua tällä, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat — täytyi Belisariuksen sitäkin suuremmalla syyllä lähettää pieniä, etupäässä italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja, luopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot.
Nämä joukot tekivät goottien yhtämittaisen peräytymisen rohkaisemina retkiä hyvin kauas sisämaahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli lähtökohtana yhä kauemmas ulottuville retkeilyille.
Eräs sellainen partiojoukko oli äskettäin vallannut Castellum Marcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli lähellä kuninkaallista leiriä korkealla kukkulalla pinjametsän keskellä.
Hildebrand-vanhus, jolle ylipäällikkyys oli kuninkaan haavoittumisen jälkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymistä ja italialaisten petollisuutta. Kun hän ei tahtonut käyttää joukkoaan herttua Guntarista eikä Ravennaa vastaan, — hän toivoi selkkausten selviävän rauhallisesti — päätti hän antaa partiojoukoille hyvän läksytyksen.
Vakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen jälkeisenä päivänä, että Castellum Marcianumin bysanttilainen varusväki uhkasi jo Caesenaa, goottilaisen leirin selkäpuolella olevaa tärkeää kaupunkia.
Kiukuissaan vanha asemestari vannoi saattavansa nuo uskalikot perikatoon.
Hän johti itse tuhatta ratsumiestä, jotka yön hiljaisuudessa, hevosten kaviot olkitukoilla käärittyinä, lähtivät Caesenaan päin.
Hyökkäys onnistui täydellisesti.
Huomaamatta he pääsivät linnoituksen juurella olevaan metsään saakka.
Täällä sijoitti Hildebrand puolet miehistään ympäri linnaa. Toinen puoli astui hevosten selästä ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua pitkin linnalle.
Porteilla olevat vahdit yllätettiin ja bysanttilaiset pakenivat vihollisen ylivoimaa pelästyen pitkin vuorenrinnettä metsään, jossa he melkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi.
Palavan linnan liekit loivat valoa yöhön.
Pieni joukko bysanttilaisia vetäytyi taistellen kallion juurella olevan joen yli, jonka poikki vei vain kapea silta.
Täällä pidätti Hildebrandin ratsumiehiä yksi ainoa mies, varuksen komeudesta päättäen joukon johtaja.
Tämä pitkä, notkea ja näköjään nuori mies — hänen kypäränsä silmikko oli laskettu alas — taisteli epätoivon vimmalla ja suojeli miestensä pakotietä. Hän oli jo tappanut neljä goottia.
Silloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli vähän aikaa tätä epätasaista taistelua.
"Antaudu, urhoollinen mies", huusi hän yksinäiselle soturille, "minä takaan henkesi".
Tämän huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silmänräpäykseksi hän laski miekkansa ja katseli vanhusta.
Mutta heti sen jälkeen hän hyökkäsi eteenpäin ja sitten takaisin. Hän oli lyönyt lähimmältä mieheltä käden irti ruumiista.
Hämmästyneinä gootit peräytyivät.
Hildebrand kiukustui.
"Eteenpäin", huusi hän. "Ei enää armoa! Heittäkää häntä keihäillä!"
"Hän on noiduttu rautaa vastaan", huusi eräs gooteista, Tejan serkku. "Kolmesti olen häntä heittänyt, mutta häneen ei ole tullut piirtoakaan."
"Niinkö luulet, Aligern", sanoi vanhus hurjasti nauraen. "Katsotaan, onko hän noiduttu kiveäkin vastaan."
Hän sinkautti kivisen heittovasaransa — hän oli melkein ainoa, joka enää käytti tätä pakana-ajan asetta — bysanttilaista vastaan.
Raskas kivivasara sattui kiiltävään, joutsenensiipien koristamaan kypärään. Urho kaatui kuin ukkosen iskemänä.
Kaksi miestä juoksi heti esille ja avasi hänen kypäränsä.
"Mestari Hildebrand", huusi Aligern hämmästyneenä, "hän ei ole bysanttilainen".
"Eikä italialainen", sanoi Guntamund.
"Katsokaa noita kultakiharoita — hän on gootti", tuumi Hunibad.
Hildebrand saapui paikalle — — ja vavahti.
"Soihtuja tänne", huusi hän. — "Valoa. — — Niin", hän sanoi synkkänä ottaen kivivasaransa, "hän on gootti.
"Ja minä — minä olen hänet tappanut", lisäsi hän jäisen levollisesti.
Mutta hänen kätensä vapisi.
"Ei, herra", huusi Aligern, "hän elää.
"Hän oli vain tainnoksissa.
"Hän avaa silmänsä."
"Elääkö hän", kysyi vanhus kauhistuen. "Jumala varjelkoon."
"Hän elää", sanoivat gootit nostaen vankinsa pystyyn.
"Voi silloin häntä ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet hänet käsiini. Sido hänet hevosesi selkään, Guntamund, ja sido vahvasti. Jos hän pääsee pakoon, vastaat sinä päälläsi. Ratsaille! Leiriin!"
Leiriin päästyä miehet kysyivät vanhukselta, mitä vangille piti tehtämän.
"Yöksi kupo olkia", vastasi vanhus, "ja huomisaamuna varhain — hirsipuu".
Sitten hän meni kuninkaan telttaan ja kertoi retken tapahtumat.
"Meillä on vankien joukossa goottilainen karkulainen", sanoi hän lopuksi synkästi. "Hänet on hirtettävä huomenna."
"Se on hyvin ikävää", sanoi Vitiges huoaten.
"Niin, mutta välttämätöntä. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi.
Tuletko sinä johtamaan keskusteluja?"
"En", vastasi Vitiges, "säästä minua siitä. Määrään Hildebadin sijaani." —
"Ei käy laatuun", sanoi vanhus. "Olen ylin sotapäällikkö niin kauan kuin sinä olet sairaana. Minä vaadin tuomitsemisoikeuttakin."
Vitiges katsoi häneen ja sanoi:
"Sinä näytät julmalta. Onko hän sukusi vanha vihollinen?"
"Ei", sanoi Hildebrand.
"Mikä on vangin nimi?"
"Hildebrand."
"Kuule, sinä näyt vihaavan tätä Hildebrandia. Sinä saat tuomita hänet, mutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, että minä armahdan mielelläni."
"Goottien etu vaatii hänen kuolemaansa", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja hän kuolee".