VIIDESTOISTA LUKU.
Ääneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä odottaessaan leirikatua edestakaisin.
Teltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan huudahdus.
"Mitä vanhuksella on mielessä", kysyi Hildebad pysähtyen. "Tiedätkö sinä?"
"Minä aavistan", sanoi Teja huoaten. "Vitiges parka."
"Perhana, mitä sinä tarkoitat?"
"Ole vaiti", sanoi Teja. "Aikanaan kyllä saat sen tietää."
Taas kului pitkä aika.
Kuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui puolustautuvan Hildebrandia vastaan.
"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad kärsimättömänä.
"Aikooko hän murhata hänet?
"Minä menen kuninkaan avuksi."
Mutta Teja tarttui häneen kiinni.
"Jää tänne", sanoi hän. "Ei kai ole muuta keinoa."
Kun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä kuulumaan melua.
Kaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä ratsastusmatkalta.
"Päästä minut, hyvä ystävä", huusi hän, "tai lyön sinut kuoliaaksi."
Hän kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa.
"Ei käy laatuun.
"Sinun täytyy odottaa.
"Ylimmät päälliköt ovat parhaillaan hänen teltassaan."
"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran Kristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen luokseen.
"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut hyvällä."
"Tuon äänen tunnen", sanoi Teja mennen sinne päin, "ja miehen myös.
"Vakis, mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Oi herra", huusi uskollinen palvelija, "olipa hyvä, että tapasin teidät.
"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun tarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo."
"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen hänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?"
"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia vaimolta ja lapselta."
"Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad hämmästyneenä. "Vitigeksellä on siis vaimo."
"Harvat sen tietävät", sanoi Teja.
"Hän ei koskaan lähtenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin.
"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat, kunnioittavat häntä.
"Minä en tunne hänen vertaistaan."
"Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin", sanoi Vakis surullisesti.
"Äiti parka, isä parka.
"Mutta saattakaa minut sisään.
"Kuningatar Rautgundis saapuu heti tänne. Minun täytyy valmistaa herraani."
Teja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen perässään.
He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena kuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään kivikirveeseen.
Hän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka kuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes telttaan tulijoitakaan.
"Ei, ei, ei koskaan", huusi hän. "Se on julmaa, häpeällistä, mahdotonta."
"Niin täytyy tehdä", sanoi Hildebrand aivan levollisena.
"Ei, sanon minä", huusi kuningas kääntyen ovelle päin.
Vakis oli hänen edessään.
Hän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien polvilleen.
"Vakis", huudahti kuningas pelästyneenä, "mitä tietoja sinä tuot?
"Tuletko sinä hänen luotaan?
"Nouse — mitä on tapahtunut?"
"Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. "Sydämeeni koskee nähdessäni teidät.
"En voinut sille mitään. Olen voimieni mukaan kostanut."
Silloin tarttui Vitiges häntä hartioihin.
"Puhu, ihminen! Mitä oli kostettava? Vaimoni —"
"Hän elää, hän tulee tänne, mutta lapsenne —"
"Lapseni", sanoi Vitiges kalveten, "Atalvin! Mitä hänelle on tapahtunut?"
"Kuollut, herra, — murhattu."
Kiusattu isä parkaisi.
Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina häntä.
Vain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhmää.
Vakis ei kestänyt äänettömyyttä.
Hän koetti tarttua herransa käsiin.
Silloin nämä vaipuivat itsestään.
Kaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei hävennyt niitä.
"Murhattu", sanoi hän. "Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni."
"Pelkurit paholaiset", huusi Hildebad.
Teja puristi kätensä nyrkkiin ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi.
"Calpurnius", sanoi Vitiges katsoen Vakista.
"Niin, Calpurnius.
"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi olivat saaneet kutsusi saapua leiriin.
"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika, kuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.
"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja julmia jättiläisiä.
"Silloin naapurikin saapui Roomasta.
"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja kateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.
"Mutta suojella lasta — kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi vartioida."
Vitiges pudisti surullisena päätään.
"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi nähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän saisi katsella taistelua läheltä.
"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla täytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.
"Minun täytyi hankkia hänelle metsästyspuukko, vieläpä teroittaakin se.
"Tämä miekka mukanaan hän lähti varhain joka aamu äitinsä luota.
"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas äiti' ja juoksi metsään.
"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta ylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä Sigfridiä.
"Mutta minulla oli omat ajatukseni.
"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen jälkeensä metsään.
"Luuloni oli oikea.
"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron äyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli kymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.
"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun sanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs marjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti kuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.
"Minä pelästyin ja sain suurella vaivalla hänet pidätetyksi.
"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle rauta-aseen.
"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen seasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt ja sinne kätkenyt.
"Siihen oli äsken maalattu kruunu.
"Hän veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan.
"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi kuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä häiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli niin uljaasti.
"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin se tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen päälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa poikki.
"Silloin huusin minä hänet sieltä pois ja toruin häntä ankarasti.
"Mutta hän katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi:
"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen saakka.'
"Minä sanoin ottavani häneltä miekan.
"'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi hän.
"'Mutta se on häpeäksi kuninkaanpojalle.'
"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka hevosia otetaan kiinni.
"Se miellytti häntä suuresti.
"Muutaman päivän perästä lähdemme matkalle, arvelin itsekseni.
"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin työhön.
"Kuljin kiertotietä puron kautta luullen tapaavani hänet luolalla.
"Mutta en nähnyt häntä.
"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja puukilpensä rikkinäisenä maasta.
"Pelästyneenä katselin ympärilleni, mutta—"
"Kerro nopeammin", huusi kuningas.
"Mutta", sanoi Hildebad.
"Mutta kalliolla ei näkynyt mitään.
"Silloin huomasin pehmeässä hiekassa suuret miehen jäljet.
"Seurasin niitä.
"Ne veivät kallion äkkijyrkälle reunalle.
"Minä katson alas.
"Siellä —"
Vitiges horjui.
"Herra parka!
"Siellä oli pieni ruumis puron rannalla.
"En tiedä, kuinka tulin kalliorinnettä alas, mutta pian olin alhaalla —
"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana, valkoinen tukka veren tahraamana."
"Vaikene", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.
"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi tämä.
"Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän.
"Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä.
"Hän avasi silmänsä ja tunsi minut.
"'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä.
"'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.'
"Olin jäykkänä kauhusta.
"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun tapoin käärmeitä.'
"'Tule mukaani', sanoi hän ja koetti tarttua kiinni minuun.
"'Mutta hän näytti ilkeältä ja viekkaalta.'
"'Minä juoksin taaksepäin.'
"'Tule', sanoi hän, 'tai sidon sinut.'
"'Minutko', huusin minä. 'Isäni on goottien ja sinun kuninkaasi'.
"'Koetahan koskeakaan minuun.'
"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli lähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita hakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'
"'Hän katseli pelästyneenä ympärilleen.'
"'Väkemme oli varmaankin kuullut huutoni, sillä kirveiden kalske taukosi.'
"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas huutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'."
Teja puri huuliaan.
"Konna", huusi Hildebad.
Vitiges riistäytyi tuskasta huutaen ystäviensä käsistä.
"Kerro lyhyesti", sanoi Teja.
"Hän meni taas tainnoksiin.
"Minä kannoin hänet kotiin äidin luo.
"Hän avasi vielä kerran silmänsä.
"Tervehdys sinulle oli hänen viimeinen sanansa."
"Ja vaimoni — onko hän epätoivoinen?"
"Ei, herra. Hän on kultaa, mutta samalla myös terästä.
"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos oikealle.
"Minä ymmärsin. Siellä oli murhaajan talo.
"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.
"Ja Rautgundis kulki miekka kädessä ruumiin jäljessä.
"Huvilan portilla laskimme me pojan maahan.
"Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen leiriin.
"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla.
He aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.
"Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon.
"Sitten hyökkäsimme heidän kimppuunsa.
"Me tapoimme heidät kaikki ja poltimme sitten talonkin.
"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten vartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.
"Minut hän lähetti seuraavana päivänä luoksesi.
"Hänen piti lähteä perässä heti, kun hän oli polttanut ruumiin.
"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat sulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti."
"Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani.
"Tämä on ensimmäinen kruunun tuottama siunaus.
"Ja", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "vieläkö sinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?"
Vanhus nousi hitaasti ylös.
"Ei mikään ole sietämätöntä, mikä on välttämätöntä.
"Talvikin on siedettävä.
"Ja vanhuus.
"Ja kuolema!
"Ne tulevat kysymättä, suvaitaanko niitä.
"Ne tulevat.
"Ja me siedämme ne.
"Koska meidän täytyy.
"Mutta minä kuulen naisen ääntä ja hameiden kahinaa.
"Me lähdemme."
Vitiges kääntyi oveen päin.
Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen vaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.
Lemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus — — ja puolisot syleilivät toisiaan.
Ääneti miehet lähtivät teltasta.