NELJÄSTOISTA LUKU.
Näiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken tapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.
Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet Florentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar mukanaan Ravennan edustalle.
Jos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi sinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.
He olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä aika Florentian piirittämiseen.
Mutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että lähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden oli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan) päin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he pääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.
Kun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen päivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt eikä kuulunut.
Guntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo oli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä johdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville gooteille.
Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.
"Jumalan miekan nimessä", huusi Guntaris, "mistä tulet?"
"Ravennasta tulemme.
"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä sisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja pyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.
"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien goottien vastauksen, — sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka etujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin."
"Mahdotonta", huusi Guntaris kiukuissaan.
"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämme
Grippan menettelyä.
"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön, kuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat kaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät kiivaan taistelun perästä pakosalle."
"Sinä hourit", huudahti Guntaris. "Onko heillä siivet? Onko Florentia pyyhkäisty pois heidän tieltään?"
"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientää
Ravennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta."
"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa maksaa."
"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaan
Hildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.
"Hän — tuo raivoisa härkä — iski omin käsin Mars-portin rikki."
Synkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia.
Mutta hän teki nopeasti päätöksensä.
Hän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata sen äkkirynnäköllä.
Yritys epäonnistui.
Mutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka omistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut porttejaan kuninkaallekaan.
Tämä oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen edustalle.
Herttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella tarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti hyvin vallitetun leirin.
Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa kainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.
Seuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta — Honoriuksen — ja kaakkoisesta — Teoderikin — portista kummastakin lähetystö, johon kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten, toinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.
Nämä lienevät olleet omituisia.
Molemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin merkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja pitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.
Lähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista sotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt katsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.
Mutta sanomien seuraus huomattiin selvästi kummassakin leirissä.
Molempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita. Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa, jonka vain kreivi Arahadin väliintulo — niin kerrottiin — pelasti vanhemman veljen vihanpurkauksilta.
Sitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon.
Ravennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti vakavampia seurauksia.
Ensimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin antoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.
Ihmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä käskyä.
Oli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti avautuisivat kuninkaalle.
Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä luonnettaan kuningas salasi kaikilta — läheisimmiltä ystäviltäänkin — lähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.
Äänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet varustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.
Se lyötiin takaisin.
Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä kalliovalleja vastaan.
Turhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille. Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet ryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas vanhan maineensa valloittamattomuudesta.
Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet täytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet joukot takaisin leiriin.
Sotajoukon mieliala oli seuraavana yönä synkkä ja painostava.
Edellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään.
Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.
Ravennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa sotajoukkojen kokoamista varten.
Mutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta taistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.
Miksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin äkkiä lopetetut?
Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä, että olisi saatu tietää, oliko se pätevä.
Miksi kuningas pelkäsi valoa?
Sotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien ääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he kuningasta sadateltavan.
Aamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen
Florentiasta.
Suru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä verisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan luo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei kreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.
Vähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan oli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä karhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi kiivaasti:
"Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka hänen haavansa ovat? Kuoleeko hän?"
Vanhus pudisti surullisena päätään.
"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi.
Sillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä."
"Mitä arvaat? Mitä tarkoitat?"
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi."
Hän vaikeni.
"Millaisessa tilassa hän oli lähtiessäsi?" kysyi Teja.
"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna nousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia asioita — toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta, niin surkuttelen häntä."
Enempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästä
Vitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.
He tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen täytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen kuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva valkoisesta saarnipuusta.
Ystävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin miehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.
Hän oli varmaankin juuri päättänyt ankaran sisällisen taistelun.
Tämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua velvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.
"Olen kutsunut teidät", sanoi hän vaivalloisesti, "kuulemaan päätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.
"Kuinka suuret olivat tappiomme eilisessä taistelussa?"
"Kolmetuhatta kuollutta", vastasi kreivi Teja hyvin totisena.
"Ja yli kuusituhatta haavoitettua", lisäsi Hildebrand.
Vitiges painoi silmänsä kiinni.
Sitten hän sanoi:
"Ei ole muuta keinoa.
"Teja, käske heti sotajoukko uuteen rynnäkköön."
"Kuinka? Mitä?" huusivat nuo kolme päällikköä kuin yhdestä suusta.
"Ei ole muuta keinoa", toisti kuningas.
"Kuinka monta miestä toit tänne mukanasi, Hildebad?"
"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi taistella tänään."
"Niinpä siis ryntäämme taas yksin", sanoi Vitiges tarttuen keihääseensä.
"Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta ja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän."
"Ja haavoittumattomat ovat väsyneet ja kovin alakuloiset."
"Meidän täytyy saada Ravenna käsiimme."
"Me emme koskaan saa sitä rynnäköllä", sanoi kreivi Teja.
"Sepähän nähdään", arveli Vitiges.
"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa", varoitteli Hildebrand. "Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me saimme kaupungin käsiimme nälän avulla — kolmen vuoden perästä."
"Meidän on tehtävä rynnäkkö", sanoi Vitiges. "Käskekää miehet liikkeelle."
Teja aikoi lähteä teltasta.
Hildebrand pysäytti hänet.
"Jää tänne", sanoi vanhus. "Me emme voi sitä enää salata. Kuningas!
Gootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton."
"Ovatko asiat sillä kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynnäkkö mahdoton?
"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa sitä jo eilen — silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.
"Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva.
"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen juureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet kuninkaaksi."
Ja hän heittäytyi väsyneenä vuoteelleen.
"Sinä puhut taas kuumehoureessa", sanoi Hildebrand.
"Mahdotonta", sanoi Teja.
"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja kruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.
"Ravennasta saapuneen sanoman jälkeen ei ole muuta keinoa, vanhus."
Hän vaikeni.
Muut katselivat toisiaan omituisesti.
Lopuksi sanoi vanhus:
"Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon.
"Kahdeksan silmää näkee paremmin kuin kaksi."
"Ei", vastasi Vitiges, "ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää. Olisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
"Olen toiminut omalla vastuullani.
"Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. Älkää ilmaisko sitä sotajoukolle."
Vanhus otti pergamenttikäärön ja luki:
"Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville —"
"Hävyttömät", huusi Hildebad.
"Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille.
"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa ulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan unohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua niin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka."
"Hurjat", sanoi kreivi Teja.
"Käsittämätöntä", sanoi Hildebad.
Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi:
"Minä käsitän sen hyvin.
"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he koskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen tämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia jäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa Teodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen kuninkaakseni.
"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla varmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies mieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta. Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä kiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset joutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.
"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta, voittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan portit."
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi kuningas, "niin te ymmärrätte menettelyni.
"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa ruhtinatar on.
"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava kaupunki tai — luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan koettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.
"Siis on jäljellä vain toinen tie — kruunusta luopuminen.
"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon hänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen urhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa."
"Ei koskaan", huusi Hildebad. "Sinä jäät kuninkaaksemme.
"Minä en koskaan taivuta päätäni tuon nulikan edessä.
"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin karkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka edessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, meidän telttoihimme."
"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme", sanoi kreivi
Teja. "Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.
"Haluatko sinä sitä?
"Etkö ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta?
"Haluatko vielä naisvaltaa?"
"Jumala meitä siitä varjelkoon", vastasi Hildebad nauraen.
"Niin minäkin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten käyttänyt sitä keinoa."
"Maatkaamme siis täällä, kunnes kaupunki mätänee."
"Älkää menkö", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman päivän perästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa jälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.
"Kaksi tietä vain on olemassa: Rynnäkkö —"
"Mahdoton", sanoi Hildebrand.
"Tai kruunusta luopuminen.
"Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa."
Nuoret miehet olivat kahden vaiheilla.
Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja hellästi:
"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se,
Vitiges, vaikka se musertaakin sydämesi."
Vitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten kivikovan vanhuksen lempeyttä.
"Menkää te ulos", jatkoi tämä, "minun on puhuttava kahden kesken kuninkaan kanssa."