KYMMENES LUKU.
Tuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piiristä, kun paavi
Silverius — tämä tapahtui valanteon jälkeisenä päivänä — kutsui
kaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston päämiehet
Caracallan termeihin neuvottelemaan pyhän Pietarin kaupungin asioista.
Cetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, että nyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, lähetettäisiin lähetystö oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan oikeudenmukaisen hallitsijan sotapäällikön Belisariuksen luo, jolle annettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydettäisiin joukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa vastaan.
Erään aivan nuoren papin ja rehellisen sepän omantunnon vaivat edellisenä päivänä tehdyn valan rikkomisesta hän poisti naurussa suin vetoamalla apostoliseen sitomis- ja päästämisvaltaansa sekä huomauttamalla, että vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta.
Sitten hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti. Lähetystöön valittiin paavi itse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti päätöstä. Ääneti hän oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erillään äänestyksestä. Nyt hän nousi puhumaan:
"Minä vastustan päätöstä.
"En valan tähden.
"En tarvitse apostolista päästämisvaltaa.
"En ole vannonutkaan.
"Mutta kaupungin tähden.
"Tämä päätös nimittäin panisi ilman pakottavaa syytä kaupungin alttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat. Silloin emme voi puolustaa julkista siirtymistämme vihollisen puolelle apostolisella päästämisvallalla.
"Antakaamme Belisariuksen rukoilla meitä tai pakottaa meidät puolelleen. Se, joka heittäytyy maahan, joutuu tallattavaksi."
Silverius ja Scaevola katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.
"Sellainen ajatustapa", sanoi lainoppinut, "epäilemättä miellyttäisi keisarin sotapäällikköä, mutta me emme voi muuttaa päätöstämme. Sinä et siis lähde mukanamme Belisariuksen luo!"
Cethegus nousi seisomaan.
"Minä menen Belisariuksen luo, mutta en teidän kanssanne!"
Tämän sanottuaan hän lähti.
Kun muutkin olivat poistuneet termeistä, sanoi paavi Scaevolalle:
"Nyt on hänen mittansa täysi. Hän on todistajien läsnäollessa vastustanut Belisariuksen käsiin antautumista."
"Ja hän menee itse jalopeuran luolaan."
"Hän ei palaa enää sieltä. Oletko kirjoittanut syytöskirjan?"
"Aikoja sitten. Pelkäsin, että hän pakenisi täällä sotaväen turviin, mutta hän lähteekin Belisariuksen luo. Hän on hukassa, tuo kopea."
"Amen", sanoi Silverius. "Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten etujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyhää Pietaria. Huomenna, neljännellä hetkellä, lähdemme matkalle."
Mutta pyhä isä erehtyi. Tuo kopea mies ei joutunut tällä kertaa perikatoon.
Cethegus oli heti rientänyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo odotti häntä.
"Me lähdemme heti matkalle", huusi hän orjalle, joka istui etumaisen hevosen selässä. "Noudan vain miekkani."
Eteisessä hän tapasi Liciniukset, jotka levottomina odottivat häntä.
"Tänään on päivä, jolla olet kauan meitä lohduttanut", huusi Lucius.
"Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme, kelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme", kysyi Marcus.
"Kärsivällisyyttä", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi sisähuoneisiin.
Pian hän tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa kainalossa, sinetillä suljettu käärö oikeassa kädessä. Hänen silmänsä säihkyivät.
"Onko Hadrianuksen haudan ulommainen rautaportti valmis", kysyi hän.
"On", vastasi Lucius Licinius.
"Onko Sisiliasta tuotu vilja kätketty Kapitoliumin varustuksiin?"
"Kätkössä on."
"Onko aseita jaettu ja ovatko Kapitoliumin kaivokset valmiit, kuten käskin?"
"Valmiit ovat", vastasi Marcus.
"Hyvä! Ottakaa tämä käärö.
"Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on lähtenyt kaupungista ja totelkaa tarkoin siinä annettuja määräyksiä.
"Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengestäni ja teidän hengestänne — vaan koko Roomasta.
"Caesarin kaupunki näkee tekonne.
"Menkää! Näkemiin!"
Hänen silmistään hehkuva tuli loi rohkeutta nuorten roomalaisten sydämiin.
"Sinä tulet olemaan meihin tyytyväinen.
"Sinä ja Caesar", huusivat nuorukaiset rientäen tiehensä.
Cetheguksen huulilla väreili ystävällinen hymy, kun hän hyppäsi vaunuun.
"Pyhä isä", sanoi hän sitten itsekseen, "olen sinulle velkaa viimeisestä katakombeissa pidetystä kokouksesta. Aion maksaa sen."
"Via latinaa pitkin", huusi hän nopeasti orjalle, "ja anna hevosten juosta minkä ne suinkin jaksavat."
Prefekti oli toista päivää edellä hitaammin kulkevasta lähetystöstä.
Hän käytti aikansa hyvin.
Hänen väsymätön henkensä oli keksinyt keinon, jonka avulla hän pysyisi
Rooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta.
Ja nyt hän ryhtyi hänelle ominaisella huolellisuudella toimeen.
Tulisella kiireellä jatkettiin matkaa, kunnes hän Capuan luona tapasi
Belisariuksen etuvartijat, joiden päällikkö Johannes antoi veljensä
Perseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa hänet majaan.
Tultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotapäällikköä, vaan saatatti itsensä Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen telttaan.
Prokopius oli ollut hänen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa koulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet toisiinsa.
Mutta prefektiä ei nyt saattanut tämän miehen luo yksinomaan lämmin ystävyys, vaan pikemminkin se seikka, että tämä mies tunsi parhaiten Belisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myöskin hänen tulevaisuussuunnitelmansa.
Prokopius ihastui ikihyväksi nähdessään nuoruudentoverinsa.
Hänellä oli raitis, terve järjenjuoksu ja hän oli muuan niitä harvoja sen aikakauden oppineita, joiden selvää käsityskykyä ja luonnollista tunnetta ei puhujakoulujen teeskentelevä sivistys eikä Bysantin oppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi.
Hänen avomielinen otsansa ilmaisi selvää järkeä, ja nuorekkaasta säihkyvistä silmistä loisti vielä raikas elämänhalu.
Kun Cethegus oli kylvyssä huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja väsymyksen, lähti hän isäntänsä kanssa ennen illallista kiertämään leiriä. Prokopius näytti hänelle tärkeimpien joukko-osastojen ja kuuluisimpien päällikköjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla niiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden.
Siellä oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat vähitellen kohonneet halvoista sotamiehistä. He olivat urhoollisia sotilaita, mutta sivistymättömiä ja, kuten ainakin nousukkaat, itserakkaita. — He pitivät itseään Belisariuksen välttämättöminä tukipylväinä ja hänen tasa-arvoisina seuraajinaan.
Näiden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui iberialaisten — persialaisten vihollisten — kuningassuvusta. Kun persialaiset olivat valloittaneet hänen kansansa, lähti hän isänmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin palvelukseen.
Vielä Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen, ratsuväen pelottomat päälliköt, Pauluksen, Demetriuksen ja Ursicinuksen, jalkaväen johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja Belisariuksen isaurien päällikön Enneksen, massageettien päälliköt Aiganin ja Askanin, saraseenien päälliköt Alamundaruksen ja kuningas Abokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen, Amazaspeen ja Artabaneen, — Arsakeen poika Faza oli jäänyt muiden armenialaisten kanssa Napoliin — persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen ja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin.
Kaikki nämä Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiittäen, useimpia terävästi ja sukkelasti moittien.
He olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen leiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi:
"Kenenkä on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on koristettu kultaisilla tähdillä, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja jonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?"
"Siellä asuu", sanoi Prokopius, "hänen voittamaton ylevyytensä, Rooman valtakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka järkeä Jumala valaiskoon."
"Keisarin veljenpoikako?"
"Tavallaan, sillä hän on nainut keisarin veljentyttären, Projektan, mikä muuten on hänen suurin ja ainoa ansionsa.
"Hänet on lähetetty tänne keisarillisen henkivartioston kanssa meitä ärsyttämään ja pitämään huolta siitä, ettemme liian helposti voita.
"Hänellä on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei hän ymmärrä sodasta enemmän kuin Belisarius purppurasimpukoista. Hänestä tulee Italian hallitsija."
"Vai niin", tuumi Cethegus.
"Kun me laadimme leirin, tahtoi hän välttämättömästi telttansa oikealle puolelle Belisariuksen telttaa.
"Me emme siihen suostuneet.
"Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut tuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta vasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen."
"Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka siellä asuu?"
"Siellä", huokasi Prokopius, "asuu eräs hyvin onneton nainen, Antonina,
Belisariuksen puoliso."
"Hänkö onneton? Hän, jota niin ylistetään, vieläpä sanotaan toiseksi keisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?"
"Siitä ei ole hyvä puhua avonaisella leirikadulla. Lähtekäämme telttaani. Viini lienee jo tarpeeksi jäähtynyttä."