YHDESTOISTA LUKU.
Kun he tulivat telttaan, olivat kenttävuoteiden pehmeät patjat asetetut matalan pronssipöydän ympärille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli.
"Se on saalis vandaalisodasta. Otin sen Kartagosta mukaani.
"Ja nämä pehmeät patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain ne saaliikseni Daran taistelusta."
"Sinä olet käytännöllinen oppinut", sanoi Cethegus hymyillen. "Olet muuttunut paljon sen jälkeen, kun olimme yhdessä Ateenassa."
"Niin minäkin luulen", vastasi Prokopius ja leikkasi itse höyryävää hirvenpaistia — hän oli lähettänyt palvelusvuorolla olevat orjat pois.
"Kuten muistat, tutkin viisaustiedettä ja tahdoin hankkia itselleni kokemusta.
"Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja Ateenassa — ja luin niin, että tulin sairaaksi. Mutta en pysähtynyt viisaustieteeseen.
"Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan täytyi minun tutkia jumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymystä, oliki Kristus Isä Jumalana ja samalla oman neitseellisen äitinsä isänä, siis oma isoisänsä.
"Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittivät tehdä lopun luonnon minulle antamasta jokseenkin hyvästä ymmärryksestä.
"Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja lääkärit kielsivät minulta Ateenan ja kaikki kirjat. He lähettivät minut Vähään-Aasiaan.
"Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. Tämä Tukydides pelasti minut.
"Ikävissäni matkalla luin ja lukemasta päästyäni luin hänen ihania kertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt ihmeekseni, että ihmisten teot ja puuhat, heidän intohimonsa, heidän hyveensä ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki määritelmät ja kuviot — kristillisestä logiikasta puhumattakaan.
"Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain äkkiä päähäni oivallisen ajatuksen.
"Kävelin juuri suuren torin yli. Edessäni oli pyhän hengen kirkko, joka oli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille.
"Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten rukoushuone.
"Silloin juolahti äkkiä mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat lujasti ja horjumattomasti, että heillä yksin on oikea käsitys korkeimmasta olennosta.
"Mutta sehän on aivan mahdotonta. Korkein olento — kuten näyttää — ei kaipaa eikä tarvitse sitä, että tunnemme hänet — minä ainakaan en hänen sijassaan siitä välittäisi — ja hän on luonut ihmiset elämään sekä kunnollisesti että hyödyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan maan päällä.
"Ja tämä eläminen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin oikeastaan ainoat seikat, mitkä ihmistä liikuttavat.
"Jos joku tahtoo tutkia, on hänen tutkittava ihmisten elämää ja puuhia.
"Siinä seisoessani ja miettiessäni kuulin äkkiä torvien ratisevan äänen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edessä ratsasti komea mies kimolla, mies kaunis ja väkevä kuin sodanjumala.
"Heidän aseensa kimaltelivat, liput liehuivat, ja ratsut teiskuivat.
"Minä mietin:
"Nuo tietävät elämänsä tarkoituksen eivätkä tarvitse filosofiaa sitä ratkaistakseen.
"Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, löi eräs Efeson porvari minua olalle ja sanoi:
"'Te ette näy tietävän, keitä nuo olivat ja minne he menevät.'
"'Johtaja oli sankari Belisarius. He menevät sotaan persialaisia vastaan.'
"'Kiitos, ystäväni', sanoin minä. 'Minä lähden hänen mukaansa.'
"Ja niin kävikin.
"Belisarius valitsi minut heti oikeusneuvoksekseen ja salakirjurikseen.
"Siitä alkaen on minulla ollut kaksinainen tehtävä. Päivällä luon itse tai autan maailmanhistorian luomisessa ja yöllä kirjoitan sitä."
"Kumpaa työtä pidät parempana?"
"Ikävä sanoa, ystävä hyvä, kirjoittamisesta.
"Ja kirjoittaminen olisi vielä parempaa, jos itse historia olisi parempaa.
"Sillä useimmiten en ollenkaan tajua, mitä teemme. Menen mukana, koska se sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen.
"Tuo tänne Tacitusta, orja", huusi hän teltan ovesta ulos.
"Tacitusta?"
"Niin, ystäväiseni. Liviusta olemme jo aivan tarpeeksi juoneet.
"Selitykseksi mainitsen, että olen antanut viineilleni nimet niiden historiallisen luonteen mukaan.
"Esimerkiksi tämä meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt täällä teemme, tämä goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa. Meidän olisi pitänyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan, ennenkuin kävimme goottien kimppuun."
"Narses! Mitä viisas ystäväni nykyjään puuhaa?"
"Hän kadehtii Belisariusta, vaikkei tahdo sitä myöntää itselleenkään.
"Sitäpaitsi hän tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka lyödä vetoa, että hän oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme maihinkaan."
"Sinä et ole hänen ystävänsä. Mutta hän on nero. Miksi pidät
Belisariusta parempana?"
"Sen sanon sinulle heti", virkkoi Prokopius kaataen Tacitusta pikareihin.
"Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden historiankirjoittajaksi.
"Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko sydämestäni saada käsiini täydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verestä. Minua suututti nuo hämähäkin tapaiset keisarit, piispat ja sotapäälliköt, jotka tekevät kaikki järjellänsä. Me olemme muuttuneet kääpiösuvuksi. Sankarien aika on ollut ja mennyt.
"Vain Belisarius, tuo rehti mies, on vielä sankari, muinaisten arvoinen.
"Hän olisi voinut olla Agamemnonin kanssa Troijan edustalla.
"Hän ei ole tyhmä. Hänellä on järkeä, mutta vain jalojen, villien eläinten luonnonjärkeä saaliin pyyntiä varten, ammattiaan varten.
"Mutta Belisariuksen ammatti onkin sankaruus.
"Suurin iloni on katsella hänen leveätä rintaansa, hänen säihkyviä silmiään ja hänen voimakkaita jalkojaan, joilla hän pitää kurissa väkevimmänkin oriin.
"Iloitsen nähdessäni, kuinka sokea halu lyödä kaikki säpäleiksi monesti ilmenee hänen taistelusuunnitelmissaan.
"Iloitsen nähdessäni hänen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten keskelle ja taistelevan siellä raivoisan villisian tavoin.
"Mutta en uskalla hänelle sanoa, että se miellyttää minua, sillä sitten häntä ei voisi enää mikään pidättää. Kolmen päivän kuluessa hän olisi kappaleiksi hakattuna.
"Minä päin vastoin hillitsen häntä. Hän sanoo minua järjekseen.
"Ja järkevyyteni miellyttää häntä, koska hän tietää, ettei se ole heikkoutta.
"Monesti olen saanut maallikonjärjelläni auttaa hänet pulasta, johon hän on uhkamielisyytensä ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut.
"Hauskin tapaus on sentään tarina torvesta ja tuubasta."
"Kumpaa sinä puhallat, ystäväni?"
"En kumpaakaan, vain maineen pasuunaa ja ivan huilua."
"Mutta mitä puhuit torvesta ja tuubasta?"
"Niin, me olimme Persiassa erään vuorilinnoituksen edustalla, joka meidän täytyi saada käsiimme, koska se hallitsi maantietä.
"Mutta me olimme jo useita kertoja lyöneet sankarilliset päämme pahasti linnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut päällikköni vannoi 'kautta Justinianuksen unen' — se on hänen pyhin valansa — ettei hän puhaltaisi koskaan peräytymismerkkiä tämän Anglon-linnan edustalla.
"Asiat olivat sillä kannalla, että linnoituksesta tehtiin usein hyökkäyksiä etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta leiristämme nähdä hyökkääjäin lähtevän linnoituksesta, mutta vuoren juurella olevat etuvartijamme eivät voineet sitä nähdä.
"Neuvoin, että antaisimme leiristä miehillemme peräytymiskäskyn joka kerta, kun näimme vaaran heitä uhkaavan.
"Mutta siinäpä tulikin pulma.
"Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua valaa uskaltanut peruuttaa.
"Niinpä meidän täytyi sallia persialaisten teurastaa sotilasparkojamme.
"Lopuksi keksin nerokkaan välityskeinon. Ehdotin sankarilleni, että hän soittaisi hyökkäysmerkin torvella eikä tuuballa ja että tämä olisi meikäläisille peräytymismerkkinä.
"Tämä ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme torvilla hyökkäysmerkin, pötkivät vuoren juurella taistelevat miehemme pakoon niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.
"Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi nähdessämme uljaiden säveleiden vaikuttavan tällä tavalla.
"Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala jäivät loukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei enää teurastettu ja linnoitus antautui vihdoin.
"Annan hänelle aina leikillisiä letkauksia hänen urotöistään.
"Mutta sydämessäni niitä ihailen. Hän on viimeinen sankari."
"Goottien joukosta tapaat monta tuollaista tappelupukaria", arveli
Cethegus.
Prokopius nyökäytti päätään mietteissään.
"Minun täytyy myöntää, että gootit miellyttävät minua suuresti. Mutta he ovat liian tyhmiä."
"Kuinka? Miksi?"
"He ovat tyhmiä siinä, että he sen sijaan, että olisivat tulleet meitä vastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdessä keltatukkaisten veljiensä kanssa, — silloin olisivat he olleet vastustamattomat — ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen Italiaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan.
"He joutuvat perikatoon. He palavat täällä, kuten saat nähdä."
"Toivon näkeväni sen. Entä sitten?" kysyi Cethegus levollisesti.
"Niin", sanoi Prokopius nyreissään. "Sitten tulee pahin seikka.
"Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja — sillä simpukkaprinssi ei täällä viivy vuottakaan — ja hän turmelee parhaat voimansa maleksien täällä, kun persialaiset antaisivat hänelle yllin kyllin työtä.
"Ja minä, hänen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka monta viinileiliä olemme vuoden kuluessa juoneet."
"Sinä tahtoisit siis goottien kukistuttua Belisariuksen pois
Italiasta."
"Tietysti. Persiassa kasvavat hänen laakerinsa ja minunkin.
"Olen jo kauan miettinyt keinoa saadakseni hänet sitten täältä pois."
Cethegus oli vaiti.
Hän iloitsi saadessaan näin mahtavan apulaisen tuumansa toteuttamiseksi.
"Hallitseeko jalopeura Belisariusta hänen järkensä Prokopius", sanoi hän ääneen.
"Ei", huokasi Prokopius, "pikemminkin hänen järjettömyytensä, hänen vaimonsa."
"Antonina! Sano nyt, miksi äsken sanoit häntä onnettomaksi."
"Koska hän on puolinainen luonne ja vastustushaluinen.
"Luonto on aikonut tehdä hänestä hyvän, uskollisen vaimon. Ja
Belisarius rakastaa häntä sankarisielunsa koko voimalla.
"Mutta Antonina tuli keisarinnan hoviin.
"Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yhtä taipuvainen irstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen.
"Sirkuslutka lienee tuskin koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.
"Mutta luullakseni hän ei suvaitse kunniallista vaimoa lähimmässä ympäristössään, koska tämä voisi halveksia häntä.
"Hän pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella esimerkillään Antoninan mielistelyhalun heräämään. Hän onnistuikin.
"Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitellessään ihailijoittensa kanssa, sillä hän rakastaa miestään, jumaloi häntä."
"Ja sittenkin.
"Miksi häntä ei tyydytä sankari Belisarius?"
"Siksi, että tämä on sankari.
"Belisarius ei imartele häntä, vaikka hän rakastaakin. Antonina ei voinut sietää sitä, että keisarinnan ihailijat lähettivät tälle runoja, kukkia ja lahjoja, kun hän ei saanut mitään.
"Turhamaisuus oli hänen loukkauskivensä. Mutta hän ei ole sittenkään tyytyväinen tähän lemmenleikkiinsä."
"Aavistaako Belisarius?"
"Ei vähääkään.
"Hän on koko Itä-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tiedä sitä, mikä koskee lähimmin häntä. Tämä tieto kai olisi hänen surmansa.
"Sekin on eräs syy, jonka vuoksi Belisarius ei saa jäädä Italiaan.
"Leirissä, sodan melskeessä ei mielistelyä kaipaavalla naisella ole imartelijoita eikä hänellä ole tilaisuutta kuunnella niitä. Sillä ikäänkuin vapaaehtoisena hyvityksenä noista suloisista rikoksista, joina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, — törkeämpiin rikoksiin ei hän luullakseni kykene — Antonina voittaa kaikki naiset ankarasti täyttämällä velvollisuutensa. Hän on Belisariuksen ystävä ja sotapäällikkö, hän jakaa meren, erämaan ja sodan vaarat hänen kanssaan. Hän työskentelee yöt ja päivät hänen rinnallaan. Hän on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista Bysantin hovissa.
"Lyhyesti sanoen, vain leirissä, sodassa hän on hyvä vaimo ja siellä on
Belisariuksenkin oikea paikka."
"Nyt tiedän jo tarpeeksi hyvin, kuinka asiat täällä ovat", sanoi
Cethegus.
"Puhun sinulle siis avomielisesti. Sinä tahdot Belisariuksen pois
Italiasta, kun hän on voittanut gootit. Niin minäkin. Sinä
Belisariuksen, minä Italian tähden. Sinä tiedät, että olen aina ollut
tasavaltalainen."
Silloin Prokopius siirsi pikarinsa syrjään ja katsoi omituisesti vierastaan.
"Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia neljäntoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden välillä.
"Mutta sinun tasavaltaisuutesi — on minusta — hyvin — hyvin epähistoriallista.
"Tästäkö italialaisesta roskaväestä, näistä erittäin rakastettavista liittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehdä tasavallan kansalaisia.
"He eivät kelpaa kuin hirmuvaltiaan hallittaviksi."
"Sitä en kielläkään", vastasi Cethegus hymyillen.
"Mutta teidän hirmuvallastanne tahtoisin suojella isänmaatani."
"Siitä en voi sinua moittia", vastasi Prokopius myös hymyillen, "sillä meidän hallituksemme siunaus — tukahduttaa."
"Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin suojeluksen alainen."
"Niin kai! Ja valtionhoitaja olisi nimeltään Cethegus."
"Vaikkapa niinkin — jos välttämätöntä on."
"Kuule", sanoi Prokopius totisena, "yhdestä seikasta tahdon sinua varoittaa.
"Rooman ilma näkyy synnyttävän suurenmoisia suunnitelmia.
"Rooman herra ei tahdo mielellään olla toisena maan päällä.
"Mutta usko historioitsijaa. Roomasta ei tule enää maailmanvaltiasta."
Cethegus tuli pahalle tuulelle. Hän muisti kuningas Teoderikin varoituksen.
"Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen minä paremmin kuin sinä.
"Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat hankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen lähetystö saapuu, pääsyn Belisariuksen puheille — voit olla varma siitä, että tulos on suurenmoinen."
Sitten hän rupesi tekemään hämmästyneelle Prokopiukselle yleisin piirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista tulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen päämääränsä.
"Kautta Romuluksen muurien", sanoi Prokopius toisen vaiettua. "Te teette yhä maailmanhistoriaa täällä Tiberin rannalla.
"Tässä on käteni.
"Avustani voit olla varma.
"Belisarius voittaa Italian, mutta hän ei saa sitä hallita. Tämän asian menestykseksi juomme vielä toisen ruukun hapanta Sallustiusta."
Varhain seuraavana aamuna Prokopius hankki ystävälleen pääsyn
Belisariuksen puheille. Cethegus palasi sieltä tyytyväisenä.
"Puhuitko suusi puhtaaksi", kysyi Prokopius.
"En ihan", vastasi Cethegus hymähtäen.
"Täytyy aina jättää hiukan omaksi tiedokseenkin."