YHDEKSÄS LUKU.
Florentian kaupungissa vallitsi vilkas, sotainen elämä.
Portit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia vartiostoja. Kaduilla näkyi joukottain jättiläiskokoisia gootteja ja asestettuja palkkasotureita. Völsungit Guntaris ja Arahad olivat nimittäin leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi määränneet sen pääkortteerikseen Vitigestä vastaan nostetun kapinan kestäessä.
Veljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut Arnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin kaupungin muurien sisäpuolella.
Vanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pelätty sotilas. Hän oli jo vuosikausia ollut Florentian kreivinä. Kaupungin lähimmässä ympäristössä olivat tämän mahtavan aatelissuvun tilukset, joita tuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljelivät. Heillä oli rajaton valta kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja herttua Guntaris oli päättänyt nyt sitä käyttääkin.
Täysissä varusteissa, kypärä päässä tämä komea mies käveli tyytymättömänä erään huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin. Nuorempi veli oli sitä vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli aseeton. Äänetönnä ja mietteissään hän nojasi pöytää vasten, joka oli täynnä kirjeitä ja pergamentteja.
"Tee vihdoinkin päätös, poikani", sanoi Guntaris. "Tämä on viimeinen sanani.
"Tänään on sinun tuotava myöntävä vastaus tuolta itsepäiseltä tytöltä tai minä — kuuletko — minä itse menen sitä noutamaan.
"Mutta varokoon hän silloin itseään.
"Osaan paremmin kuin sinä kohdella oikullista tyttöä."
"Veljeni, älä tee sitä!"
"Teen kyllä, kautta salaman.
"Luuletko, että minä panen pääni alttiiksi ja sallin sukumme onnen luistaa käsistäni sinun riutuvan rakkautesi ja hellämielisyytesi vuoksi.
"Nyt on tilaisuus saada völsungeille ensimmäinen sija kansamme keskuudessa. Tämä paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat vuosituhansia syrjäyttäneet meidät siltä.
"Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi riidellä sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sitä päässäsi talonpoikaiskuningasta Vitigestä vastaan.
"Mutta emme saa enää viivytellä. Minulla ei ole vielä mitään tietoja Ravennasta, mutta pelkään, että kaupunki antautuu vain Matasuntalle eikä meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sillä, jonka hallussa on Ravenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet viholliselle. Meidän täytyy saada haltuumme tämä mahtava linnoitus.
"Senvuoksi täytyy hänen tulla vaimoksesi, ennenkuin lähdemme korppikaupungin muurien edustalle, muuten leviää pian huhu, että hän on pikemmin vankimme kuin kuningattaremme."
"Kuka sitä toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin minä, mutta en voi häntä pakottaa."
"Miksi et?
"Hae hänet käsiisi ja taivuta hänet hyvällä tai pahalla. Minä menen valleille vartioita lisäämään.
"Palatessani tahdon vastauksen."
Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan hakemaan Matasuntaa käsiinsä.
Puutarha oli Vähästä Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima.
Puutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä kukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.
Kirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien ja tiheäin oleanderpensastojen läpi.
Aivan puron rannalla pehmeässä ruohossa loikoili nuori nainen.
Hän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.
Mietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin hajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.
Aivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui enää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti huomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.
Mutta tämä näytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa.
Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi sen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui hänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.
Mutta tämä ei edes huomannut kukkain kosketusta päähänsä.
Silloin pieni orjatar pahastui ja huusi nyrpeissään:
"Mitä, kautta Auran palmujen, sinä taas mietit, hallitsijattareni?
Kenen luona ovat ajatuksesi?"
Matasunta avasi hehkuvat silmänsä ja kuiskasi:
"Hänen luonaan."
"Valkoinen jumalatar, tätä en enää kestä kauemmin", huudahti tyttönen hypähtäen ylös. "Tämä on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut.
"Sinä unohdat sekä minut, pienen gasellisi, että oman kauneutesi — miehen vuoksi, jota et saa nähdäkään. Luo silmäsi aaltoihin ja katso, kuinka tukkasi ihanuutta lisäävät tummat orvokit ja valkovuokot."
"Seppeleesi on kaunis", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti aaltoihin. "Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa hänelle minulta terveisiä."
"Voi, kukkaraukkani", huudahti orjatar katsellen niitä. Hän ei uskaltanut jatkaa torumistaan.
"Sano", huudahti hän taas istuutuen, "kuinka tämä kaikki päättyy?
"Olemme olleet täällä useita päiviä, mutta emme oikein tiedä, oletko sinä kuningatar vai vanki.
"Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet askeltakaan kamaristasi muuanne kuin tähän korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan. Me emme tiedä mitään koko maailmasta.
"Mutta sinä olet hiljainen ja tyytyväinen ikäänkuin niin pitäisi ollakin."
"Niin pitääkin olla."
"Vai niin! Ja mitenkä tämä päättyy?"
"Hän tulee vapauttamaan meidät."
"Oi, valkolilja! Sinulla on vahva usko.
"Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos näkisin sinun yöllä katselevan tähtiä, niin sanoisin: sinä olet lukenut kaiken tuon tähdistä. Mutta nyt! En sitä ymmärrä" — ja hän pudisteli mustia kiharoitaan — "enkä koskaan tule ymmärtämäänkään."
"Aspa! Sinä voit ja sinun täytyykin ymmärtää", sanoi Matasunta kohottautuen pystyyn ja pannen valkean kätensä tytön ruskealle kaulalle. "Uskollinen rakkautesi ansaitsee tämän palkinnon, parhaan, mitä minulla on antaa."
Orjattaren tummaan silmään kohosi kyynel.
"Palkinnonko", sanoi hän.
"Aspan ryöstivät villit miehet, joilla oli punaiset, liehuvat kiharat.
"Aspa on orjatar.
"Kaikki ovat haukkuneet ja lyöneet häntä.
"Sinä olet ostanut minut kuin kukan.
"Ja sinä olet sivellyt poskiani ja hiuksiani.
"Ja sinä olet kaunis kuin auringon jumalatar ja puhut palkinnosta."
Hän painoi pienen päänsä hallitsijattarensa povelle.
"Sinä olet gasellini", sanoi tämä, "ja sinulla on sydän kullasta.
"Sinä saat tietää kaiken, mitä eivät muut tiedä kuin minä.
"Kuule siis.
"Lapsuuteni oli iloton ja lemmetön.
"Nuori sieluni kaipasi kuitenkin lempeyttä ja rakkautta.
"Äiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut poikaa, valtaistuimen perillistä. — Hän kohteli minua, tyttöä, vastenmielisyydellä, kylmyydellä ja kovuudella.
"Kun Atalarik oli syntynyt, ei hän enää ollut kova, mutta sensijaan kylmä. Valtaistuimen perillinen sai osakseen hänen rakkautensa ja huolenpitonsa.
"Olisin tuskin ymmärtänytkään sitä, jollen olisi huomannut lempeässä isässäni täyttä vastakohtaa. Tunsin, kuinka hänkin kärsi puolisonsa kylmyydestä. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleitä vuodattaen rintaansa vasten.
"Kun hän oli kuollut ja haudattu, kuoli minulta kaikki maallinen rakkaus.
"Hyvin harvoin näin Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat palatsin toisessa osassa. Vielä harvemmin näin äitiäni. Tuskinpa muulloin kuin silloin, kun hänen oli rangaistava minua jostakin.
"Rakastin häntä sittenkin kovasti. Näin, kuinka hoitajattareni ja opettajattareni rakastivat, syleilivät ja suutelivat omia lapsiaan. Samanlaista hellyyttä minunkin sydämeni hartaasti kaipasi.
"Näin kasvoin ja vartuin kuin kukka ilman auringonpaistetta.
"Rakkain paikka maailmassa oli minulle isäni Eutarikin hauta hiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa.
"Siellä hain kuolleelta rakkautta, jota en eläviltä saanut. Joka kerta, kun pääsin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkemään.
"Kaipaukseni kasvoi yhä suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. Äitini läsnäollessa täytyi minun huolellisesti salata tunteeni. Hän halveksi minua, jos niitä näytin.
"Ja kehittyessäni lapsesta tytöksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina katselivat minua ihaillen, mutta luulin, että he surkuttelivat minua, ja se tuotti minulle tuskia.
"Yhä useammin pakenin isäni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta äidilleni. Hänelle kerrottiin, että itkin siellä ja palasin aina menehtyneenä.
"Vihoissaan äitini sanoi, etten saisi käydä haudalla kuin hänen kanssaan. Ja sitten hän puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta.
"Mutta koko sydämeni nousi kieltoa vastaan ja kävin haudalla siitä huolimatta.
"Kerran hän itse tapasi minut siellä. Hän löi minua — vaikka en enää ollut lapsi — ja vei minut takaisin palatsiin. Hän nuhteli minua ankarasti ja uhkasi ajaa minut iäksi pois luotaan. Lähtiessään hän kysyi kiukuissaan taivaalta, miksi hänelle oli annettu sellainen lapsi rangaistukseksi.
"Tämä oli liikaa.
"Rajattomasti onnettomana päätin paeta äitini luota, jolle olin vain rangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntisi. Mutta en itsekään tiennyt, minne olisin lähtenyt. Mieluimmin olisin mennyt isäni haudalle.
"Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin vielä kerran haudalle, jolta otin itkien haikeat jäähyväiset.
"Tähdet ilmestyivät jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja palatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeitä katuja faventiniläiselle portille.
"Onnellisesti pääsin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja lähdin juoksemaan pitkin tietä yötä ja kurjuutta kohti.
"Mutta tiellä tuli minua vastaan sotilaspukuinen mies.
"Kun aioin mennä hänen ohitsensa, tuli hän äkkiä minua päin, katsoi minua silmiin ja laski kätensä hartioilleni.
"'Minne Matasunta-neito menee yksin tähän aikaan vuorokaudesta?'
"Hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vierivät silmistäni ja nyyhkien minä huusin:
"'Epätoivoa kohden!'
"Silloin mies tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua niin ystävällisesti, lempeästi ja osanottavasti.
"Sitten hän kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempeällä, suurinta hyvyyttä ilmaisevalla äänellä:
"'Miksi? Mikä sinua niin vaivaa?'
"Sydämelleni teki sekä hyvää että pahaa hänen äänensä.
"Ja kun katsoin hänen lempeisiin silmiinsä, en voinut enää hillitä itseäni.
"'Koska minua oma äitini vihaa, koska en saa rakkautta maan päällä.'
"'Lapsi! Lapsi! Sinä olet sairas', sanoi hän, 'ja hourit. Tule, tule kanssani takaisin. Sinusta — odotahan vain — sinusta tulee rakkauden kuningatar.'
"En ymmärtänyt häntä. Mutta minä rakastin häntä noiden sanojen, tuon lempeyden vuoksi.
"Kysyen, ihmetellen, avuttomana katsoin häntä silmiin.
"Minä vapisin.
"Tämä liikutti häntä. Hän luuli kenties, että minua paleli.
"Hän otti lämpimän viittansa, kääri sen ympärilleni ja toi minut hitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja palatsiin.
"Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin häntä nojaten päätäni, jonka hän huolellisesti peitti, hänen rintaansa vasten.
"Hän oli ääneti ja kuivasi tuon tuostakin kyyneleeni.
"Kenenkään huomaamatta — kuten luulin — onnistuimme pääsemään palatsin portaille. Hän avasi oven ja työnsi minut hiljaa sisään. Sitten hän pudisti kättäni.
"'Ole hyvä', sanoi hän, 'ja levollinen.'
"'Onnesi tulee kyllä aikanaan. Ja rakkautta aivan tarpeeksi.'
"Hän pani hiljaa kätensä pääni päälle, sulki oven ja astui portaita alas.
"Mutta minä nojasin puoleksi avonaiseen oveen enkä voinut liikkua minnekään. Jalkani eivät kannattaneet minua. Sydämeni sykki rajusti.
"Silloin kuulin karkean äänen sanovan hänelle:
"'Kenet sinä näin yöaikaan keinottelit palatsiin, ystäväni?'
"Mutta hän vastasi:
"'Sinäkö, Hildebrand?'
"'Sinä et häntä ilmaise.'
"'Hän oli Matasunta-lapsi. Hän oli eksynyt yön pimeydessä kaupungille ja pelkäsi äitinsä vihaa.'
"'Matasunta', sanoi toinen, 'tulee päivä päivältä kauniimmaksi.'
"Ja saattajani sanoi" — hän vaikeni ja poskille lensi heleä puna.
"No", kysyi Aspa katsellen häntä ihmeissään, "mitä hän sanoi?"
Mutta Matasunta painoi Aspan pään rintaansa vasten.
"Hän sanoi", kuiskasi hän, "hän sanoi: — 'hänestä tulee maailman kaunein nainen.'"
"Silloin hän sanoi aivan oikein", tuumi pieni orjatar. "Miksi siitä punastut? Onhan se totta! Jatka! Mitä sinä teit?"
"Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden kyyneliä.
"Tuona yönä ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. Hän oli hyvä minulle. Tunsin sen. Ja hän sanoi minua kauniiksi.
"Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siitä onnellinen.
Tahdoin olla kaunis: hänen vuokseen.
"Oi, kuinka onnellinen olinkaan. Hänen kohtaamisensa toi valoa pimeyteeni, siunausta elämääni.
"Nyt tiesin, että minullekin voitiin olla hyviä, että minuakin voitiin rakastaa.
"Huolellisesti hoidin ruumista, jota hän oli kiittänyt.
"Suloinen voima sydämessäni levitti lempeää lämpöä koko olemukseeni, muutuin lempeämmäksi ja sydämellisemmäksi. Ankara äitikin muuttui nyt hellemmäksi minua kohtaan, kun vastasin hänen kovuuteensa vain lempeällä rakkaudella. Ja päivä päivältä kaikkien sydämet muuttuivat suopeammiksi minulle, kuten minäkin muutuin lempeämmäksi ympäristölleni.
"Tästä kaikesta saan kiittää häntä. Hän esti minua pakenemasta häpeään ja kurjuuteen, hän antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta.
"Siitä alkaen olen elänyt ja yhä elän hänen vuokseen."
Hän vaikeni ja painoi vasemman kätensä aaltoilevalle povelleen.
"Mutta hallitsijattareni, oletko nähnyt häntä tämän jälkeen? Oletko puhutellut häntä? Elääkö rakkautesi niin laihasta ravinnosta?"
"En ole häntä senjälkeen puhutellut. Kerran näin hänet. Teoderikin kuolinpäivänä hän komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi hänen nimensä. En ollut koskaan uskaltanut kysellä hänestä peläten saattavani julkisuuteen pakoni ja — salaisuuteni. Hän ei ollut hovissa. Ja kun hän mahdollisesti oli siellä, olin minä jossakin huvilassa."
"Siis et tiedä sen enempää hänestä, hänen elämästään, hänen entisyydestään."
"Miten olisin voinut sitä kysellä? Hehkuva puna olisi ilmaissut minut.
"Rakkaus on äänettömyyden ja kaipauksen tytär. Mutta hänen tulevaisuudestaan, meidän tulevaisuudestamme tiedän jotakin."
"Hänen tulevaisuudestaan", sanoi Aspa hymyillen.
"Hoviin tuli joka vuosi kesäpäivänseisauksen aikana vanha Radrun ja sai kuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita tämä oli tuottanut Aasiasta ja Niilin luota.
"Tämän hän oli pyytänyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siitä, että hän oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko hänen kohtalonsa. Kaikki oli käynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita ja juomia. 'Metsänhaltijattareksi' kutsuttiin häntä julkisesti, mutta salaisuudessa sanottiin häntä 'valaksi', ennustajattareksi.
"Kaikki me hovilaiset — paitsi pappeja, jotka olisivat sen estäneet — tiesimme, että kuningas antoi joka kesäpäivänseisauksen aikana Radrunin ennustaa seuraavan vuoden tapahtumat.
"Ja kun hän palasi kuninkaan luota, kutsuivat — sen tiesin aivan varmasti — äitini, Teodahad ja Gotelindis hänet luokseen ja ennustuttivat hänellä. Ja aina tapahtui hänen sanojensa mukaan.
"Seuraavana kesäpäivänseisauksena minäkin rohkaisin mieleni, hain vanhuksen käsiini, houkuttelin hänet huoneeseeni ja tarjosin hänelle kultaa ja kalliita kiviä, jos hän ennustaisi minulle.
"Mutta hän nauroi, otti merenpihkaisen pullon esille ja sanoi:
"'Ei kullalla, vaan verellä!'
"'Puhtaan kuninkaanlapsen väkevällä verellä.'
"Hän iski vasemmasta kädestäni suonta ja sai hiukan vertani pulloonsa.
"Sitten hän katsoi tutkivasti molempia käsiäni ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"'Se, jota sydämessäsi korkeimpana pidät, antaa sinulle suurimman loiston ja suurimman onnen.'
"'Hän tuottaa sinulle suurimmat surut. Hänestä tulee puolisosi, vaan ei miehesi.'
"Samassa hän riensi ulos."
"Ennustus oli verraten lohduton — ainakin minun käsittääkseni."
"Sinä et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin hämäriä ja synkkiä. Jokaiseen lupaukseen hän liittää aina uhkauksen. Mutta minä puolestani luotan enemmän valoisaan kuin synkkään.
"Ennustus toteutuu, käsittipä sen kuinka tahansa. Minä tiedän, että hän tulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sitä seuraavat surut kärsin mielelläni. Tuska hänen vuoksensa on suloinen onni."
"Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan ennustuksen tähden hylännyt kaikkien vandaalien, länsigoottien, frankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja ruhtinasten kosinnat. Olet hylännyt Bysantin keisarillisen prinssin Germanuksenkin. Sinä odotat vain häntä!"
"Minä odotan häntä. Mutta en yksinomaan ennustuksen vuoksi.
"Sydämessäni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka päivä: hän tulee omaksesi, hänen täytyy tulla omaksesi.
"Se on varmaa kuin tähdet", sanoi hän lopuksi luoden silmänsä taivasta kohti ja vaipuen taas äskeisiin unelmiinsa.
Huvilasta päin kuului askeleita.
"Ah", huudahti Aspa, "komea kosijasi tulee.
"Arahad raukka, turhaa on vaivasi."
"Teen jo tänään siitä leikistä lopun", sanoi Matasunta nousten ylös. Hänen otsaltaan, hänen silmistään kuvastui nyt viha ja ankaruus, mikä ilmaisi amalien veren virtaavan hänen suonissaan. Tässä tytössä hehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen.
Aspa hämmästyi hallitsijattarensa itsehillitsemiskykyä.
"Olet kuin jumalien vuori kotimaassani", sanoi hän. "Lunta päälaella, ruusuja vyötäisillä, mutta sisimmässä sydämessä kuluttava tuli, joka usein virtaa lumelle ja ruusuille."
Samassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta käytävältä ja kumarsi punastuen kauniille neitoselle.
"Minä tulen", sanoi hän, "kuningatar —"
Mutta tämä keskeytti hänet.
"Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan tämän väkivallan ja valheen sekaisen ilveilyn.
"En suvaitse sitä enää kauemmin.
"Reipas veljesi hyökkää äkkiä asunnossani minun, turvattoman, äitiään syvästi surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa kuningattarekseen ja vangikseen ja pitää minua viikkokausia arvolleni sopimattomassa vankeudessa.
"Hän lupaa minulle kuninkuuden purppuran, mutta riistää minulta vapauden.
"Sitten tulet sinä ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei johda mihinkään tulokseen.
"Olen väheksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sinä, hullu, että amalien tytär suostuu väkisin, vankinasi ollessaan?
"Sinä vannot rakastavasi minua.
"Niinpä kunnioita minua myöskin.
"Kunnioita tahtoani, laske minut vapaaksi.
"Muuten vapise, kun vapauttaja tulee."
Uhkaavan näköisenä hän meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua sanaakaan.
Silloin herttua Guntaris saapui paikalle kiivain askelin ja säihkyvin silmin.
"Nyt, Arahad", huusi hän, "tee asiasta vihdoinkin selvä.
"Meidän on heti lähdettävä liikkeelle. Hän lähestyy sotajoukkoineen."
"Kuka", kysyi Arahad nopeasti.
"Hän sanoo tulevansa vapauttamaan.
"Talonpoikaiskuningas on voittanut etujoukkomme Castrum Siviumin luona."
"Kuka", kysyi nyt Matasunta puolestaan kiihkeästi.
"Olkoon menneeksi", sanoi Guntaris, "nyt saat sen tietää, eihän sitä kuitenkaan voi enää salata. Faesulaen kreivi Vitiges."
"Vitiges", kuiskasi Matasunta loistavin silmin ja veti syvään henkeään.
"Niin, hänet ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien kuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet."
"Hän, hän on kuninkaani", sanoi Matasunta puoleksi unelmissaan.
"Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani, mutta sinun huoneessasi oli hänen marmoripatsaansa seppelöitynä. Se tuntui minusta epäilyttävältä.
"Myöhemmin huomasin sen sattumaksi. Patsashan olikin Ares-pää."
Matasunta oli ääneti ja koetti salata poskillensa ilmestynyttä hehkuvaa punaa.
"Mitä on tehtävä?" huudahti Arahad.
"Meidän täytyy lähteä.
"Meidän täytyy ehtiä ennen häntä Ravennan edustalle.
"Vahva Florentia pidättää häntä jonkin aikaa. Sillä välin saamme Ravennan käsiimme ja kun sinä olet viettänyt hääsi Teoderikin linnassa hänen tyttärentyttärensä kanssa, on koko goottien kansa puolellamme.
"Tule, kuningatar! Minä valjastutan vaunusi. Hetken perästä lähdet joukkojeni suojaamana Ravennaan."
Molemmat veljekset riensivät tiehensä.
Säihkyvin silmin Matasunta katseli heidän jälkeensä.
"Niin, viekää minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin kuninkaani syöksyy kimppuunne ja pelastaa minut.
"Tule, Aspa, vapauttaja lähestyy."