KAHDEKSAS LUKU.
Adalgot oli synkkämielisenä, vaikkakin kyynelittä kertonut nuorelle vaimolleen kuninkaan päätöksen vaimoihin ja lapsiin nähden.
Hän luuli vaimonsa rupeavan valittamaan ja voihkimaan, kuten hän itse oli ollut tehdä.
Mutta hänen ihmeekseen ei Goto liiaksi säikähtänyt.
"Olen sen arvannut aikoja sitten, Adalgot.
"Se ei ole onnettomuus. — Rakastetun menettäminen elämässä on onnettomuus.
"Minä olen saavuttanut suurimman maallisen onneni.
"Minusta tuli vaimosi.
"Olenko minä vaimonasi kymmenen, tai kaksikymmentä vuotta tai tuskin puoltakaan — samantekevää.
"Me kuolemme yhdessä, samana päivänä, kenties samalla hetkellä.
"Kun sinä olet viimeisessä taistelussa tehnyt tehtäväsi ja mahdollisesti saat haavan, joka tekee sinut taisteluun kykenemättömäksi, niin ei kuningas Teja kieltäne sinua palaamasta tänne, ottamasta minua käsivarsillesi — kuten usein kotonamme Iffinger-vuorella — ja hyppäämästä kanssani vuoreen.
"Oi, Adalgot", huudahti hän syleillessään miestään, "me olemme olleet onnelliset.
"Me tahdomme sen ansaita urhoollisella, valituksettomalla kuolemalla.
"Baltivesa ei saa sanoa", virkkoi hän hymyillen, "ettei paimentyttö voinut kilpailla hänen kanssaan sielun jaloudessa.
"Vuoriemme suuruuden muisto rohkaisee minua.
"Iso-isä Iffa kehoitti erotessamme minua muistelemaan raikasta, vapaata vuori-ilmaa, ylpeiden vuorten ankaraa, reipasta elämää, jos oleskelu ahtaissa kultakammioissa rupeaisi painostamaan sielua.
"Siitä ei ole pelkoa.
"Mutta nytkin, kun oli kohotettava sielu kalvavasta tuskasta — joka oli saada minutkin valtaansa — tähän kuolemanpäätökseen, kun oli saatava rohkeutta ja voimaa vapaaehtoiseen kuolemaan, on kotivuorten kuva vahvistanut minua."
"Häpeä", sanoin hiljaa itselleni, "häpeä, vuorten tytär. Mitä sanoisivat Iffinger, Sudenpää ja kaikki kiviset sankarijättiläiset, jos ne näkisivät paimentytön posken kalpenevan? Ole vuortesi ja baltisankarisi veroinen."
Ylpeänä ja onnellisena Adalgot painoi nuoren vaimonsa rintaansa vasten.
Herttuan teltan takana oli matala lehtimaja, jossa Vakis ja Liuta asuivat. Liuta oli Gotolta kuullut goottinaisia uhkaavan kohtalon ja koetti nyt taivuttaa miestään suostumaan kuninkaan päätökseen.
Tämä paikkasi ja vasaroi, päätään pudistellen, kilpeänsä, joka oli saanut viime vahtivuorolla pahoja kolauksia longobardien heittokeihäistä. Lomaan hän koetti viheltää salatakseen liikutustaan.
"Minä en usko", sanoi hän, "että se on rakkaan taivaan Jumalan tahto.
"Minä en puolestani mielelläni sano: 'Kaikki on hukassa.' Ylhäiset, jotka pitävät päätään kovin korkealla, kuten kuningas Teja ja herttua Adalgot, musertuvat kohtalon palkkien alle.
"Mutta me alhaiset, vähäiset, jotka voimme kumartua ja taipua, löydämme helposti hiirenläven tai muurinraon, johon voimme piiloutua.
"Tämähän on halpamaista, kurjaa, hirveätä, koiramaista" — joka sanalle hän iski vasaralla — "en usko sellaista rakkaasta Jumalasta. Täytyykö tuhansien kunnon vaimojen, kauniiden tyttöjen, leikkivien lapsien ja heikkojen vanhusten syöksyä tuohon helvetilliseen tuleen, tuohon loihdittuun vuoreen, ikäänkuin se olisi juhannustuli ja ikäänkuin sieltä tultaisiin terveinä ja eheinä takaisin.
"Olisinhan minä voinut antaa sinun palaa Faesulaen luona Vitigeksen talossa.
"Nyt siis sinun täytyy palaa ja sitäpaitsi tulevan lapsemme, jota olin jo edeltäkäsin kutsunut Vitigekseksi."
"Tai Rautgundikseksi", lisäsi Liuta punastuen, hiipien aivan miehensä luo ja tarttuen hänen moukariinsa.
"Muistele Rautgundiksen nimeä.
"Muista emäntääni.
"Eikö hän ollut tuhat kertaa kauniimpi kuin Liuta, halpa palvelijatar.
"Luulisitko hänen kieltäytyvän kuolemasta samana päivänä kansansa kanssa?"
"Olet oikeassa, vaimo", virkkoi Vakis iskien kilpeä niin, että kipinät lensivät.
"Olen talonpoikaista perua. Me emme kuole mielellämme.
"Mutta jos taivas romahtaa alas, niin talonpojatkin kuolevat.
"Ja sitä ennen — hassa — isken vielä monta miestä kuoliaaksi.
"Sen teen herrani Vitigeksen ja emäntäni Rautgundiksen kostamiseksi.
"Heidän kunniakseen elämme urhoollisesti ja — jollei mikään muu auta — urhoollisesti kuolemme."