KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Heti kun prefekti oli lähtenyt kuningattaren luota, tuli pimeä.
Taivaan peittivät repaleiset pilvet, joita raju tuuli ajeli. Tuon tuostakin välähti niiden lomasta uusi kuu, jonka lyhytaikainen, epävarma valo peittyi yhä synkempään pimeyteen.
Dromon oli tehnyt iltakierroksensa muiden vankien kopeissa ja palasi väsyneenä ja surullisena etuhuoneeseen.
Sisällä oli aivan pimeätä.
Vasta hiukan siellä oltuaan hän huomasi Rautgundiksen, joka seisoi yhä liikkumattomana nojaten oveen kirves kädessä ja katseli herkeämättä vankilan käytävän suuta.
"Salli minun sytyttää kynttilä ja tehdä takkaan valkea. Tule syömään illallista. Sinä odotat turhaan."
"Ei saa tehdä valkeaa huoneeseen. Näin näen paremmin ulkona liikkuvat."
"Tule ainakin sisään ja istuudu rahille. Tässä on leipää ja lihaa."
"Pitäisikö minun syödä, kun hän näkee nälkää?"
"Sinä menehdyt.
"Mitä sinä mietit koko illan?"
"Mitäkö mietin", toisti Rautgundis katsellen ulos.
"Muistelen häntä.
"Muistelen, miten lukemattomia kertoja istuimme kauniin talomme edustalla pylväskäytävässä, kun suihkulähde lorisi puutarhassa, heinäsirkat sirisivät ruohikossa ja viileä yötuuli hiveli hänen rakasta päätään.
"Nojasin hänen olkapäähänsä.
"Me emme puhuneet mitään.
"Ylhäällä tähdet kulkivat äänettöminä tietään.
"Kuuntelimme lapsemme syvää, tasaista hengitystä, kun se oli nukahtanut syliini kiertäen kätösensä pehmeän kahleen tavoin isän käsivarren ympäri.
"Nyt hän on toisenlaisissa kahleissa.
"Rautakahleissa — jotka syöpyvät — —"
Hän painoi otsaansa rautaristikkoa vasten yhä kovemmin, kunnes itse tunsi tuskaa.
"Miksi kidutat itseäsi.
"Eihän asiantilaa saa muutetuksi."
"Minä tahdon saada sen muutetuksi.
"Minun täytyy pelastaa hänet ja —
"Haa Dromon! Tule tänne!
"Mitä tuo on", kuiskasi hän viitaten pihalle.
Vanhus syöksähti äänettömänä akkunan luo.
Pihalla näkyi pitkä, valkea olento, joka hiipi pitkin muurin sivua.
Kuutamo valaisi sitä.
"Se on lemuri.
"Täällä murhatun varjo", kuiskasi vanhus vavisten.
"Jumala ja pyhimykset suojelkoot minua."
Hän risti silmänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Ei", sanoi Rautgundis, "kuolleet eivät palaa enää takaisin.
"Nyt se katosi —
"Pimeä on —
"Haa, kuu tuli esille — tuolla se on.
"Se menee vankilan ovea kohti.
"Mitä punaista sieltä näkyy?
"Haa — kuningatarhan se on! Hänen punainen tukkansa!
"Hän on jo ovella.
"Hän avaa sen.
"Hän aikoo murhata nukkuvan kuninkaan."
"Kautta Jumalan, se on kuningatar.
"Mutta murhaisiko hän hänet?
"Ei hän voi."
"Hän voisi.
"Mutta hän ei saa sitä tehdä, niin kauan kuin Rautgundis elää.
"Nopeasti hänen jälkeensä.
"Ihme avaa kuninkaan vankilan.
"Mutta hiljaa!
"Hiljaa!"
Hän meni pihalle kirves oikeassa kädessään ja hiipi pitkin muurin sivua hakien varjoisimpia paikkoja.
Dromon seurasi jäljessä.
Sillä välin Matasunta oli avannut käytävän oven ja kulkenut ensin alaspäin vieviä portaita ja sitten käsillään hapuillen kapeaa käytävää pitkin.
Hän saapui vankilakomeron ovelle.
Hän avasi senkin hiljaa.
Tornista poistetun tiilikiven aukosta hieno kuutamojuova pääsi ahtaaseen koppiin.
Sen valossa hän näki vangin…
Tämä istui liikkumattomana kuin kivi selkä oveen päin käännettynä ja pää käsien varassa.
Vavisten Matasunta nojautui oven pieleen.
Jääkylmä ilma tulvahti kopista häntä vastaan.
Häntä vilutti.
Hän ei saanut sanaakaan suustaan — kauhusta.
Silloin Vitiges tunsi ilmanvedosta, että ovi oli avattu.
Hän nosti hiukan päätään, mutta ei katsonut taakseen.
"Vitiges — kuningas Vitiges" — Matasunta aloitti vihdoin — "minä täällä olen, kuuletko?"
Vitiges ei liikahtanutkaan.
"Minä tulen pelastamaan sinua — pakene! Vapauteen!"
Vangin pää vaipui alemmaksi.
"Puhu toki! — Katso minuun!"
Hän meni sisään.
Hän olisi mielellään koskenut häntä, tarttunut hänen käteensä.
Hän ei uskaltanut vielä.
"Hän aikoo tappaa sinut — kiduttaa sinua.
"Hän tekee sen, jollet pakene."
Epätoivo antoi hänelle rohkeutta mennä lähemmäksi.
"Sinun on paettava.
"Sinä et saa kuolla.
"Sinä pelastut — minun avullani.
"Minä rukoilen — pakene!
"Sinä et kuuntele minua.
"Aika rientää!
"Kerran saat kaiken tietää.
"Pakene nyt.
"Minulla on kopin ja vankiläkäytävän avaimet. Pakene!"
Hän tarttui hänen käsivarteensa nostaakseen hänet pystyyn.
Silloin vangin käsissä ja jaloissa olevat kahleet helähtivät.
Hänet oli kahlehdittu kivilohkareeseen.
"Oi, mitä tämä on", huusi Matasunta langeten polvilleen.
"Kiveä ja rautaa", vastasi Vitiges synkästi.
"Anna minun olla.
"Olen kuoleman oma.
"Enkä seuraisi sinua, vaikkei näitäkään siteitä olisi.
"Takaisinko maailmaan?
"Maailma on suuri valhe.
"Kaikki on valhetta."
"Olet oikeassa. Kuolo on parempi.
"Salli minun kuolla kanssasi.
"Ja anna minulle anteeksi, sillä minäkin olen sinulle valehdellut."
"Niin kai olet.
"Ei se minua ihmetytä."
"Mutta sinun on annettava anteeksi, ennenkuin kuolemme.
"Olen vihannut sinua — olen riemuinnut vastoinkäymisistäsi — minä olen — oh, sitä on liian vaikea sanoa.
"Minulla ei ole voimaa tunnustaa.
"Minun täytyy saada sinulta anteeksianto, vaikka minun pitäisi se varastaa.
"Anna anteeksi — ojenna kätesi anteeksiannon merkiksi."
Mutta Vitiges oli vaipunut taas ajatuksiinsa.
"Minä rukoilen — anna minulle anteeksi kaikki rikokseni."
"Mene — miksi en antaisi anteeksi.
"Sinä olet toisten kaltainen, et parempi etkä huonompi."
"Ei, ei! Minä olen huonoin kaikista."
"Ja sittenkin parempi."
"Ainakin kurjempi.
"Olen vihannut sinua vain siitä syystä, että sysäsit minut luotasi.
"Sinä et sallinut minun jakaa elämääsi — anna anteeksi. —
"Minähän tahdon vain kuolla kanssasi.
"Ojenna minulle toki kätesi anteeksi annon merkiksi."
Hän ojensi polvistuen ja rukoillen molemmat kätensä häntä kohden.
Kuningas kohotti päätään.
Hänen olemuksensa peruspiirre, hänen hyvä sydämensä tunkeutui hänen synkän surunsakin läpi.
"Matasunta", sanoi hän kohottaen kahlehditun kätensä, "mene — minä tunnen sääliä sinua kohtaan.
"Salli minun kuolla yksin.
"Annan anteeksi kaiken, mitä lienetkin tehnyt! — Mene!"
"Oi, Vitiges", kuiskasi Matasunta yrittäen tarttua hänen käteensä.