KUUDES LUKU.
Sen solan yläpuolella, jota me voimme hyvin kutsua goottisolaksi, oli mustassa laavakalliossa kapea luola. Sen perälle kuningas Teja oli kätkenyt kansansa kalleimmat aarteet — kuninkaan ruumiin ja kuninkaallisen aarteen.
Teoderikin sotalippu oli pystytetty solan suulle. Neljän keihään varaan jännitetty purppurainen kuninkaanvaippa muodosti loistavan esiripun kallioluolalle, jonka viimeinen goottikuningas oli muodostanut kuninkaalliseksi salikseen. Mustan tiikerinnahan peittämä laavakappale oli hänen viimeinen valtaistuimensa.
Täällä kuningas vietti sen ajan, jolloin häntä ei tarvittu ikävöimässään vartiopalveluksessa goottisolan eteläpäässä, missä Narseksen etuvartijat alinomaa pitivät vartijaa toimessa, milloin ahdistaen kauempaa nuolilla, kivillä ja heittokeihäillä, milloin tehden rohkeita, äkillisiä hyökkäyksiä.
Joka kerta, kun sankarillinen vartija päästettiin levolle, oli hänellä kahakan merkkejä kilvessä ja haarniskassa tai ainakin solan edustalla — kaatuneen vihollisen muodossa.
Mutta vähitellen kaatuneiden mätäneminen — kukaan ei näet uskaltanut tulla korjaamaan ruumiita — teki melkein mahdottomaksi olon solan suulla. Narses oli nähtävästi toivonutkin tätä. Kun Basiliskos valitteli turhaa miesten uhraamista, vastasi Narses hänelle: "He hyödyttävät meitä kuoltuaan enemmän kuin eläessään."
Mutta kuningas Teja heitätti eräänä yönä osan ruumiita jyrkkää laavakallion rinnettä pitkin vihollisten puolelle. Muodottomiksi ruhjoutuneina nämä säikähdyttivät bysanttilaisia, jotka eivät enää mielellään lähteneet samaa kohtaloa hakemaan.
Silloin Narses pyysi heti kuningas Tejalta, että aseettomat bysanttilaiset saisivat noutaa pois kaatuneet. Kuningas suostuikin pyyntöön.
Tähän rotkoon vetäytymisen jälkeen ei ollut ainoatakaan goottia kaatunut, sillä nyt oli vain yksi mies vihollisen ylettyvissä. Tähän saakka ei ollut vielä yksikään vartijoista, joiden turvana oli aina joukko tovereita, saanut kuolinhaavaa.
Eräänä iltana auringon laskun jälkeen kuningas, jonka sijaan oli astunut lipunkantaja Visand, meni laavasaliinsa. — Oli jo syyskuu ja Taginaen taistelun jäljet olivat kadonneet. Kukat, joita Cassiodorus ja luostarin hurskaat suojatit olivat istuttaneet kuningas Totilan, hänen morsiamensa ja ystävänsä sarkofagin viereen, olivat jo täydessä kukoistuksessaan.
Jo oven ulkopuolella oli häntä vastassa Adalgot, joka kaihomielisesti hymyillen polvistui hänen eteensä ja tarjosi juomaa kultapikarista.
"Salli minun vielä hoitaa juomanlaskijan tehtävää. Ken tietää, miten kauan enää saan sitä tehdä."
"Et enää kauan", virkkoi Teja totisena istuutuen laavakimpaleelle.
"Jääkäämme tänne ulkopuolelle. Katso, miten ihanana koko lahti Bajaesta
Sorrentumiin saakka hehkuu juuri mailleen menneen auringon ruskossa. —
Sininen meri on muuttunut purppuranväriseksi vereksi.
"Etelämaa ei ole todellakaan voinut luoda ihanampaa kehystä goottien viimeiselle taistelulle.
"Kuva on oleva kehyksen veroinen.
"Loppu lähestyy.
"Nyt kaikki aavistukseni toteutuvat, uneni ja lauluni."
Kuningas nojasi päätään käsiinsä.
Hän katsahti toveriinsa vasta kuullessaan harpun hopeakielten kaiun.
Adalgot oli salaa noutanut kuninkaan pienen harpun esiripun takaa.
"Kuule", sanoi hän, "miten minä — tai pikemmin, miten laulusi laavarotkosta on kehittynyt.
"Muistatko vielä yötä eräässä Rooman puutarhassa?
"Taistelu, jonka näit, ei ollut menneinä aikoina tapahtunut. Näit oman sankaritaistelusi, meidän viimeisen taistelumme."
Hän soitti ja lauloi:
"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon. Siellä urhoin kostohuudot öiseen ilmaan kaikuvat. Siellä goottein onnet uudet kunniakkaast' loppuvat."
"Niin, kunniakkaasti, rakkaani.
"Sitä ei kohtalo eikä Narses saa meiltä riistetyksi.
"Kauhea jumalantuomio, johon Totilamme haastoi Jumalan, on kauhealla tavalla kohdannut häntä, hänen kansaansa ja Jumalaansa.
"Meidän kohtaloamme ei määrää, kuten jalo vainaja väitti, taivaassa oikeudenmukainen Jumala.
"Me kaadumme italialaisten ja bysanttilaisten tuhansien petosten ja heidän suunnattoman ylivoimansa vuoksi.
"Mutta sen, miten me kaadumme, masentumattomina, ylpeinä perikadossammekin, sen me itse määräämme, ei kateellinen kohtalo.
"Ja kuka hallitsee meidän jälkeemme tässä maassa?
"Nuo pikkumaiset kreikkalaiset eivät täällä kauan hallitse. Italialaiset itse eivät kykene itseään hallitsemaan. Vuorien tuolta puolen saapuu vielä germaaniheimoja. Ne minä asetan perillisiksemme ja kostajiksemme."
Hän otti harpun, jonka Adalgot oli laskenut maahan, ja lauloi katsellen merelle, jolle yön varjot nopeasti ilmestyivät.
Tähdet näkyivät jo.
Hän lauloi:
"Sammunut on kirkas palo tähdet amelungien. Sotakilpes', Didrik jalo, jo särkynyt on viimein. Raukka voittaa — jalo horjuu — uskollisuus herpautuu. Konnan eessä sankar' sortuu. Gooteill' hauta avautuu. — Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, — oi, sulo taivaan sini — oi, verinen sä Tiberuoma — oi, viekas velskinimi. Pohjolasta pian meille perillinen ilmautuu. Koston pauhu kaikuu teille gooteill' hauta avautuu."
"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"
"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.
"Sinä saat pian kuulla lopun."
Hän nousi seisomaan.
"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.
"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.
"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.
"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun —"
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Hullutusta", sanoi hän sitten. "Tehän olette myös osa kuolemaan tuomittua kansaa — vaikkakin sen ihanin osa."
Adalgotin silmiin valahtivat kyyneleet, kun kuningas muistutti häntä hänen nuoresta vaimostaan.
Hän meni aivan Tejan eteen ja laski kätensä hänen olalleen.
"Eikö ole toivoa? Hän on niin nuori."
"Ei ole toivoa", sanoi Teja, "sillä taivaasta ei tule pelastavaa enkeliä.
"Muutaman päivän perästä nälkä alkaa ahdistaa.
"Silloin minä teen nopean lopun.
"Miehet hyökkäävät vihollisen kimppuun ja kaatuvat taistelussa."
"Entä tuhannet vaimot ja lapset?"
"En voi auttaa heitä.
"En ole kristittyjen kaikkivoipa Jumala.
"Mutta bysanttilaisten orjuuteen ei joudu ainoakaan goottivaimo eikä -tyttö, joka ei vapaasti valitse häpeää kuoleman sijasta.
"Katso tuonne, Adalgot. Vuoren hehku alkaa jo näkyä.
"Katso — tuolla — sata askelta tästä oikealle — haa, liekit nousevat ihanina tummasta rotkosta — kun solan viimeinen vartija on kaatunut — hyppäys tuohon rotkoon — eikä roomalaisen rivo käsi saa koskea puhtaisiin naisiimme.
"Muistellessani heitä — mehän voimme kaatua missä tahansa — muistellessani goottivaimoja, valitsin viimeiseksi taistelukentäksemme Vesuviuksen."
Adalgot ei itkenyt enää. Hän heittäytyi kuninkaan syliin.