SEITSEMÄS LUKU.
"Huono enne", sanoi Calpurnius hampaitaan kiristellen.
Hän riensi Belisariuksen luo.
"Käske joukkojen heti peräytyä, magister militum", sanoi hän.
"Miksi, ystäväni?"
"Itse goottien kuningas on tulossa."
"Ja minä olen Belisarius itse", vastasi tämä painaen päähänsä komean, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän. "Miksi poistuit paikaltasi etujoukossa?"
"Tulin tuomaan sinulle tätä sanomaa."
"Eikö sitä olisi kukaan muu voinut tuoda?
"Kuule, roomalainen! Te ette ole vapauttamisen arvoisia.
"Sinä vapiset pelosta, mies.
"Takaisin etujoukkoon.
"Sinä johdat ratsuväkeämme ensimmäiseen rynnäkköön. Henkivartijani Antallas ja Kuturgur, ottakaa hänet keskellenne. Hänen täytyy olla urhoollinen, kuuletteko?
"Jos hän pakenee, tappakaa hänet. Siten opetetaan roomalaisia rohkeiksi.
"Kuuluttaja ilmoittaa juuri yön viimeisen hetken olevan kulumassa.
"Tunnin perästä aurinko nousee.
"Silloin täytyy koko sotajoukkomme olla laakson tuolla puolen sijaitsevilla kukkuloilla.
"Olkaa valmiit! Ambazuch, Bessas, Konstantinus, Demetrius! Käskekää koko leirin lähteä vihollista vastaan."
"Päällikkö, asianlaita on, kuten talonpojat ilmoittivat", sanoi Maxentius, henkivartioista uskollisin. "Suunnaton goottijoukko on tulossa."
"Niitä on kaksi kertaa enemmän kuin meitä", ilmoitti Salomon, hypaspistien päällikkö.
"Jo vain Belisarius vastaa yhtä sotajoukkoa."
"Millainen on taistelusuunnitelma", kysyi Bessas.
"Vihollisen näkyvissä teen sen sillä aikaa, kun Calpurniuksen ratsumiehet pidättävät sitä.
"Eteenpäin! Antakaa lähtömerkki! Tuokaa Phalion esiin!"
Hän lähti teltasta. Päälliköt, kilpimiehet, pretoriaanit, protektorit, keihäänkantajat lähtivät kukin taholleen ottaen vastaan ja jaellen käskyjä.
Neljännestunnin kuluttua kaikki olivat liikkeellä kukkuloita kohti.
Ei ollut enää aikaa purkaa leiriä. Mutta äkillinen lähtö aikaansai monenlaisia häiriöitä. Jalkaväki ja ratsumiehet törmäsivät tuontuostakin pimeässä yhteen.
Tieto lähestyvän vihollisen ylivoimasta lamautti myös mieliä.
Leiristä vei kukkuloille päin vain kaksi verraten kapeaa tietä. Se aiheutti myöskin pysähdyksiä ja hämminkiä.
Paljon myöhemmin kuin Belisarius oli laskenut, joukot saapuivat kukkulain juurelle, ja kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat niitä, näki Calpurnius, joka johti etujoukkoja, goottien aseiden välkkyvän kaikilla kukkuloilla.
Barbaarit olivat siis olleet nopeampia kuin Belisarius.
Pelästyneenä Calpurnius pysähtyi ja lähetti tiedon Belisariukselle.
Tämä huomasi, ettei Calpurnius voisi ratsuväkineen tehdä hyökkäystä.
Hän käski Ambazuchin ja Bessaksen hyökätä armenialaisen jalkaväen ydinjoukon kanssa leveämpää tietä pitkin.
Vasenta siipeä johti Konstantinus ja oikeata Demetrius. Itse hän oli asettunut keskustaan henkivartioineen, jotka olivat määrätyt varaväeksi.
Calpurnius — iloisena suunnitelman muutoksesta — asetti ratsumiehensä kukkulan jyrkimmän kohdan alle tien vasemmalle sivulle, missä ei näyttänyt tarvitsevan pelätä hyökkäystä, odottamaan Ambazuchin ja Bessaksen rynnäkön tulosta ryhtyäkseen sitten ajamaan takaa pakenevia gootteja tai rientääkseen peräytyvien armenialaisten avuksi.
Gootit asettuivat kukkuloille pitkään taistelurintamaan.
Totilan ratsumiehet olivat saapuneet ensimmäisinä. Niihin oli liittynyt taisteluinnosta vapiseva Teja ratsain. — Hänen kirveillä varustettu jalkaväkensä oli vielä kaukana jäljessä. — Hän oli hankkinut itselleen vapautuksen päällikkyydestä ja luvan mielensä mukaan ryhtyä käsikähmään missä milloinkin parhaaksi näki.
Sitten oli saapunut Hildebrand ja hänen jälkeensä kuningas ja pääjoukko.
Vielä odotettiin herttua Guntarista joukkoineen ja Tejan miehiä.
Nuolennopeasti Teja riensi takaisin Vitigeksen luo.
"Kuningas", sanoi hän, "noiden kukkulain juurella on Belisarius.
"Hän on hukassa, kautta koston jumalan. Hän on hurjuudessaan lähtenyt leiristään.
"Älä salli joukkojesi kärsiä sitä häpeää, että viholliset saisivat hyökätä ensin."
"Eteenpäin", komensi kuningas Vitiges, "goottilaiset miehet, eteenpäin!"
Muutamassa minuutissa hän saapui kukkulan reunalle ja tarkasti asemaa.
"Hildebad — vasemmalle siivelle! Sinä, Totila, hyökkäät ratsumiehinesi pitkin tätä tietä. Minä olen tien oikealla puolella valmiina seuraamaan tai tukemaan sinua."
"Ei tarvitse", vastasi Totila paljastaen miekkansa. "Minä takaan, etteivät he pysähdytä minua ratsastaessani tätä kukkulaa alaspäin."
"Me syöksemme viholliset takaisin leiriin, valloitamme leirin, tungemme heidät puroon, joka kimaltelee tuolla aivan leirin takana. Jäljelle jääneet voivat ratsumiehenne, Totila ja Teja, ajaa tasankoa myöten Roomaan saakka."
"Niin, kun olemme ensin miehittäneet tuon metsänlaidassa, puron toisella puolella olevan solan", sanoi Teja osoittaen miekallaan.
"Se näyttää olevan miehittämätön. Kai ehditte sinne ennen pakolaisia."
Silloin sotajoukon lipunkantaja, Vulsiniin kreivi Wisand saapui kuninkaan luo.
"Herra kuningas, olette luvannut täyttää yhden pyyntöni."
"Niin olen, sillä sinä tuhosit Salonan luona Illyrian sotilasten päämiehen Munduksen ja hänen poikansa."
"Olen ruvennut pitämään taistelusta sotapäälliköiden kanssa.
Koettelisin mielelläni peistäni Belisariukseen.
"Ota vain täksi päiväksi lippu käsistäni ja salli minun hakea Belisarius käsiini. Hänen ratsujaan Phalionia ja Baliania kiitetään erinomaisiksi. Minun oriini jalat alkavat kangistua.
"Tunnethan vanhan goottilaisen ratsumiesoikeuden: 'heitä mies maahan ja ota hevonen'."
"Se on vanha goottilainen oikeus", murahti Hildebrand-vanhus.
"Minun on suostuttava pyyntöösi", sanoi Vitiges ottaen lipun
Wisandilta.
Tämä ratsasti nopeasti tiehensä.
"Koska Guntaris ei ole vielä saapunut, niin sinä, Totila, saat kantaa tätä."
"Herra kuningas", vastasi tämä, "en voi sitä kantaa, jos minun on näytettävä ratsumiehilleni tietä vihollista vastaan."
Vitiges viittasi Tejan luokseen.
"Suo anteeksi", sanoi tämä, "tänään aion käyttää molempia käsiäni."
"Entä sinä, Hildebad."
"Kiitän kunniasta, mutta en aio olla muita huonompi."
"Kuinka", huudahti Vitiges melkein suutuksissaan, "täytyykö minun olla oma lipunkantajani, eikö kukaan ystävistäni kunnioita luottamustani?"
"Anna minulle. Teoderikin lippu", sanoi Hildebrand-vanhus tarttuen siihen.
"En enää välitä niin suuresti taistelusta.
"Mutta olen iloinen nähdessäni nuorten kunnianhimoa.
"Anna minulle lippu. Suojelen sitä samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten."
Ja hän ratsasti kuninkaan oikealle puolelle.
"Vihollisen jalkaväki tulee kukkulaa ylös", sanoi Vitiges kohottautuen satulassaan.
"Ne ovat hunneja ja armenialaisia", sanoi Teja tähystäen haukansilmillään. "Tunnen heidän korkeat kilpensä."
Hän kannusti hevostaan ja huusi mennessään:
"Niitä johtaa Ambazuch, valapattoinen murhapolttaja Petrasta."
"Eteenpäin, Totila", sanoi kuningas. "Näistä joukoista ei vankeja."
Nopeasti Totila ratsasti miestensä luo, jotka olivat järjestetyt kukkulan reunalle laaksosta nousevan tien suulle.
Hän tarkkasi armenialaisten varuksia, kun nämä marssivat hitaasti, suljetussa joukossa kukkulaa ylöspäin.
Heillä oli raskaat miehenkorkuiset kilvet ja lyhyet keihäät pistämistä ja heittämistä varten.
"He eivät saa heittää", huusi hän miehilleen.
Hän antoi heidän panna keveät kilvet selkään ja käski yhteentörmäyksen sattuessa käyttää keihästä vasemmalla eikä oikealla kädellä. Heidän pitää kietoa ohjakset yhteen kertaan vasemman käden ympäri ja heittää keihäät harjan yli oikeasta kädestä vasempaan.
Silloin he hyökkäisivät vihollisen kimppuun oikealta, suojaamattomalta puolelta.
"Heti yhteentörmäyksen tapahduttua — he eivät kestä sitä — heittäkää keihäät takaisin käsihihnaan, vetäkää miekat ja iskekää loput maahan."
Hän sijoitti miehensä laajaan rintamaan molemmille puolille tietä.
Itse hän johti kiilanmuotoista keskustaa pitkin tietä. Hän päätti antaa vihollisen nousta puolitiehen rinnettä.
Henkeään pidättäen molemmat joukot odottivat yhteentörmäystä.
Ambazuch, kokenut sotilas, kulki rauhallisesti eteenpäin.
"Antakaa heidän tulla aivan lähellenne, miehet", sanoi hän. "Niin lähelle, että tunnette hevosten henkäyksen kasvoillanne.
"Heittäkää silloin, ei millään ehdolla ennen. Tähdätkää matalalle, hevosen rinnan kohdalle ja heitettyänne vetäkää miekat esille.
"Sillä tavalla olen aina voittanut ratsumiehet."
Mutta nyt kävikin toisin.
Sillä kun Totila antoi hyökkäysmerkin, näytti kuin lumivyöry olisi lähtenyt rinnettä pitkin pelästyneiden armenialaisten päälle.
Myrskytuulen tavoin välähtelevä, korskuva ja jymisevä joukko kiiti eteenpäin. Ennenkuin armenialaisten ensimmäinen rivi oli ehtinyt kohottaa keihäänsä, pistivät gootit pitkillä keihäillään sen miehet suojattomalta puolelta kuoliaiksi.
Ne lakaistiin pois jäljettömästi.
Se oli tapahtunut nuolennopeasti. Kun Ambazuchin piti antaa toiselle riville, jossa hän itsekin oli, käsky polvistua ja ojentaa keihäät, hän näki, että gootit ratsastivat sen nurin, hajoittivat kolmannen ja kävivät miekkoineen, jotka he vasta nyt saivat esille, Bessaksen johtaman neljännen rivin kimppuun.
Hän aikoi ruveta järjestämään joukkoaan ja peräytyi senvuoksi hiukan.
Silloin Totila iski häntä miekallaan niin, että kypärä halkesi.
Hän lankesi polvilleen ja ojensi miekkansa kahvan gootille.
"Ota lunnaat", huusi hän, "olen vankisi".
Totila ojensi jo kätensä ottaakseen häneltä miekan.
Mutta silloin kuului Tejan ääni:
"Muista Petran linnaa."
Miekka välähti ilmassa, ja Ambazuch kaatui halastuin päin.
Silloin armenialaisten viimeinen rivi pakeni kauhistuneena mikä minnekin vieden Bessaksen mukanaan. — Belisariuksen etujoukko oli tuhottu.
Vitiges miehineen oli riemuhuudoin tervehtinyt Totilan voittoa.
"Katso, hunnilaiset ratsumiehet, jotka ovat aivan alapuolellamme, lähtevät nyt Totilaa vastaan", sanoi kuningas vanhalle lipunkantajalle.
"Totila kääntyy heitä kohden. He ovat paljon lukuisammat meikäläisiä.
"Eteenpäin, Hildebad! Riennä tietä pitkin hänen avukseen!"
"Haa", huudahti vanhus kumartuen eteenpäin ja katsoen kallioreunan yli, "kuka on tuo ratsutribuuni, joka piileksii Belisariuksen henkivartijain välissä?"
Vitiges katsahti alas.
"Calpurnius", ärjäisi hän.
Ja äkkiä kuningas kannusti ratsuaan ja ajoi tietä hakematta suoraa päätä jyrkintä rinnettä alas vihamiestään kohti.
Pelko, että tämä pääsisi häneltä karkuun, sai hänet unohtamaan kaiken.
Ja kuningas lensi alas, ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet, ikäänkuin koston jumala olisi kiidättänyt häntä pensasten, kalliosärmien ja rotkojen yli.
Hetken aikaa vanha asemestari katsoi kauhistuneena kuninkaan menoa.
Sellaista ratsastusta ei hän ollut ikipäivinä nähnyt.
Mutta samassa hän heilautti sinistä lippua ja huusi:
"Seuratkaa kuningasta, seuratkaa kuningasta."
Goottien keskirintama lähti silloin liikkeelle hunneja kohden, ratsumiehet edellä ja jalkaväki perässä, milloin juosten, milloin laskien kilvillään rinnettä pitkin.
Calpurnius oli katsahtanut ylöspäin.
Hänestä tuntui ikäänkuin hänen nimeään olisi huudettu.
Hänestä se huuto kuulosti tuomiopäivän pasuunalta.
Hän kääntyi nuolennopeasti ja aikoi lähteä pakoon.
Mutta maurilainen henkivartija Antallas, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan, tarttui hevosen ohjaksiin ja sanoi viitaten Totilan ratsumiehiin: "Seis, tribuuni — tuolla on vihollinen!"
Tuskanhuuto sai Antallaan ja Calpurniuksen katsomaan vasemmalle.
He näkivät, että toinen henkivartija, hunni Kuturgur putosi hevosensa selästä erään gootin tappamana, joka oli äkkiä ilmestynyt paikalle kuin taivaasta pudonneena.
Ja gootin takana juoksi, ajoi ja liukui kokonainen sotajoukko näköjään polutonta vuorenrinnettä alas. Tämä ylhäältäpäin tuleva vihollinen ympäröi hunnit samalla kertaa, kun Totila hyökkäsi heidän kimppuunsa edestä päin.
Calpurnius tunsi gootin.
"Vitiges", huudahti hän kauhistuneena. Hänen kätensä herpautuivat.
Mutta hänen hevosensa pelasti hänet. Haavoittuneena ja hunnin putoamisesta pelästyneenä se lähti nelistämään pitkin kenttää.
Hänen oikealla puolellaan ratsastanut henkivartija kääntyi raivostuneena goottien kuningasta vastaan, joka oli joutunut paljon miestensä edelle:
"Kuole, uskalikko", huusi hän.
Mutta samassa hänet iski maahan Vitigeksen miekka, joka näytti tuhoavan kaikki, jotka erottivat hänet Calpurniuksesta.
Raivoissaan Vitiges ajoi tätä.
Hän ajoi läpi hunniparvien, jotka kauhistuneina vetäytyivät syrjään.
Calpurnius oli taas saanut hevosensa valtaansa ja haki suojaa ratsumiestensä tiheimpien ryhmien takaa.
Turhaan.
Vitiges ei päästänyt häntä näkyvistään eikä hellittänyt takaa-ajoa.
Kätkeytyipä hän kuinka hyvin tahansa ratsumiestensä taakse, riensipä hän kuinka nopeasti tahansa, niin aina kuningas hänet näki ja iski tieltään kaikki, jotka olivat hänen ja hänen poikansa murhaajan välillä.
Joukko joukon ja ryhmä ryhmän perästä hajosi kostavan isän hirmuisen miekan tieltä. Koko hunnien joukko oli jakautunut kahtia pakenevan ja hänen vainoojansa edessä.
Se ei ehtinyt enää sulkeutua.
Sillä ennenkuin Totila oli ennättänyt hunnien luo, oli vanha lipunkantaja ratsu- ja jalkamiehineen hyökännyt näiden oikeata siipeä vasten ja halaissut sen kahtia.
Kun Totila saapui paikalle, sai hän vain ahdistaa pakenevia.
Oikeanpuolisen osan Totila ja Hildebrand piirittivät joka puolelta ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen saakka.
Suurempi, vasemmanpuoleinen osa pakeni Belisariuksen luo.
Sillä välin Calpurnius pakeni taistelukentän yli kuin raivotarten ahdistamana.
Hänellä oli suuri etumatka, sillä Vitigeksen oli täytynyt seitsemän kertaa raivata itselleen tie hunniparvien läpi.
Mutta gootin ratsu Boreas tuntui saaneen siivet. Hän pääsi yhä lähemmäksi uhriaan.
Pakeneva kuuli hänen jo käskevän pysähtyä ja ryhtyä taisteluun.
Calpurnius kannusti hevostaan.
Silloin se kaatui hänen allaan.
Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, oli Vitiges, joka oli hypännyt hevosensa selästä, hänen edessään.
Sanaakaan virkkamatta kuningas potkaisi hänelle miekan, jonka hän oli hevosen kaatuessa pudottanut.
Silloin Calpurnius tarttui siihen epätoivon vimmalla.
Hän kohotti sen ja hyökkäsi kuin tiikeri goottia kohti.
Mutta kesken hyökkäyksensä hän kaatui selälleen maahan.
Vitiges oli iskenyt hänen otsansa kahtia.
Kuningas pani jalkansa kaatuneen rinnalle ja katsoi hänen vääristyneihin kasvoihinsa.
Sitten hän huokasi syvään ja sanoi:
"Nyt olen kostanut. Oi, jos lapseni olisi vielä elossa."
Belisarius oli vihaisena katsellut taistelun epäsuotuisaa alkua.
Mutta hän ei kadottanut levollisuuttaan eikä itseluottamustaan, vaikka näkikin Ambazuchin ja Bessaksen armenialaisten tuhon sekä Calpurniuksen ratsumiesten hajautumisen ja pakenemisen.
Hän huomasi nyt vihollisen ylivoiman ja etevyyden.
Hän päätti antaa koko rintaman edetä ja jättää siihen aukon, josta pakenevien ratsumiesten jäännös voisi päästä turvaan.
Mutta gootit huomasivat tämän ja ajoivat johtajinaan Vitiges, Totila ja Hildebrand, kaksi viimemainittua tuhottuaan piirittämänsä hunnit, niin pakolaisten kintereillä, että olisivat joutuneet Belisariuksen rintaman luo samaan aikaan kuin nämäkin ja päässeet yhdessä rintaman läpikin.
Se ei saanut tapahtua.
Belisarius täytti aukon henkivartiostonsa jalkamiehillä ja käski pakenevien ratsumiesten seisahtua ja kääntyä.
Mutta näihin näkyi tarttuneen heidän johtajansa kuolemanpelko.
He pelkäsivät takaa päin uhkaavaa goottikuninkaan miekkaa enemmän kuin edessään seisovaa vihastunutta päällikköä. Pysähtymättä, epäjärjestyksessä he ajoivat täyttä laukkaa aivan kuin aikoen ratsastaa oman jalkaväkensä kumoon.
Yhteentörmäys oli hirmuinen — tuhatääninen tuskan ja vihan huuto — ratsu- ja jalkamiehet hirveässä sekamelskassa — vieressä gootteja, jotka iskivät joukkoon voimiensa takaa — ja äkkiä hurja pako kaikille suunnille vihollisen voittohuudon kaikuessa.
Belisariuksen henkivartiosto oli ajettu kumoon, hänen päärintamansa murrettu.
Hän käski peräytyä leiriin.
Mutta se ei ollut enää peräytymistä, se oli pakoa.
Hildebadin, Guntariksen ja Tejan jalkaväki oli nyt ehtinyt taistelukentälle. Bysanttilaiset huomasivat, että heidän asemansa oli joka paikassa huono. He pitivät vastarintaa mahdottomana ja riensivät aivan epäjärjestyksessä takaisin leiriin.
He olisivatkin saapuneet sinne hyvissä ajoin ennen vihollista, ellei odottamaton este olisi sulkenut kaikkia teitä.
Belisarius oli lähtenyt liikkeelle niin voitonvarmana, että hän oli käskenyt koko kuormaston, vaunujen ja sotajoukon tavarain, vieläpä karjankin, jota sen ajan tavan mukaan kuljetettiin sotajoukon keralla, lähteä leiristä.
Pakenevat joukot törmäsivät nyt kaikkialla näihin hitaasti liikuteltaviin ja vaikeasti tieltä saataviin esineihin, ja siitä aiheutui rajatonta hämminkiä ja sekasotkua.
Sotamiehet ja kuormarengit joutuivat käsikähmään keskenään. Rivit hajautuivat rattaiden, arkkujen ja vaunujen väliin.
Useissa heräsi saaliinhimo, ja he rupesivat ryöstämään kuormastoa, ennenkuin se joutuisi barbaarien käsiin.
Kaikkialta kuului sadatuksia, kirouksia, valituksia ja uhkauksia, särkyvien tavaravaunujen rätinää ja pelästyneiden elukkain mölinää.
"Uhratkaa kuormasto! Sytyttäkää vaunut palamaan! Lähettäkää ratsumiehiä karjaa ajamaan", käski Belisarius, joka henkivartiostonsa jäännöksen kanssa peräytyi hyvässä järjestyksessä raivaten tietä miekoilla.
Turhaan.
Sekasorto tuli yhä suuremmaksi, joukko kuormaston ympärillä yhä tiheämmäksi. Näytti siltä, ettei sitä voisi ollenkaan selvittää.
Silloin hän joutui epätoivoon.
Viimeisestä rivistä kuului huuto: "barbaarit ovat kimpussamme!"
Se ei ollutkaan turhaa peloittelua.
Hildebad oli jalkaväkineen ehtinyt tasangolle, ja hänen joukkonsa ensimmäiset rivit hyökkäsivät turvattoman joukon kimppuun.
Silloin syntyi hirmuinen aaltoliike eteenpäin. Tallatut ja ahdistetut päästivät tuhatäänisen tuskan ja vihan huudon — henkivartijat, jotka muistelivat entistä urhoollisuuttaan, olisivat taistelleet, mutta eivät voineet — äkkiä syöksyi suurin osa vaunuja vetojuhtineen ja mukanaan ne tuhannet, jotka olivat sortuneet niiden väliin, hirmuisella paukkeella korkean tien oikealla ja vasemmalla puolella oleviin hautoihin. Siten tie puhdistui.
Vastustamattomasti, epäjärjestyksessä pakolaiset riensivät leiriin.
Riemuhuudoin goottilainen jalkaväki ajoi pakenevia takaa osuen helposti niiden tiheään ryhmään nuolilla, lingoilla ja keihäillä. Belisarius kykeni töin tuskin puolustautumaan Totilan ja kuninkaan ratsumiesten hyökkäyksiä vastaan.
"Auta, Belisarius", huusi Aigan, massageettilaisten palkkasoturien päällikkö päästyään sekamelskasta ja pyyhkien verta kasvoistaan. "Mieheni ovat nähneet vihollisen joukossa mustan paholaisen.
"En saa heitä pysähtymään.
"Auta, sillä sinua he tavallisesti pelkäävät enemmän kuin paholaista!"
Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli oikeata siipeään, joka goottien ahdistamana pakeni epäjärjestyksessä kentän yli.
"Oi, Justinianus, keisarillinen herrani! Huonosti pidän lupaukseni!"
Jättäen luotettavan Demetriuksen käsiin peräytymisen suojaamisen — nyt oli päästy kukkulaiselle maalle, jossa ratsuväkeä ei voinut niin edullisesti käyttää kuin tasangolla — hän ajoi Aiganin seuraamana ratsastavien henkivartijainsa etunenässä kentän poikki pakenevien luo.
"Seis", hän huusi jyrisevällä äänellä, "seis, pelkurit koirat!
"Kuka pakenee, kun Belisarius taistelee?
"Minä olen keskellänne! Kääntykää, niin voitamme!"
Hän avasi kypäränsä silmikon ja näytti miehille majesteetilliset kasvonsa.
Tämän sankarillisen miehen vaikutusvoima oli niin mahtava, luottamus hänen voittoisaan onneensa niin suuri, että todellakin kaikki, jotka tunsivat sotapäällikön sankarivartalon, säpsähtivät, pysähtyivät ja huudoilla toisiaan rohkaisten kääntyivät takaa-ajavia gootteja vastaan.
Ainakin siinä osassa kenttää pakenevat bysanttilaiset pysähtyivät.
Silloin astui esiin jättiläiskokoinen gootti, joka helposti raivasi tien joukon läpi.
"Heijaa, onpa hauskaa, että te, nopsat pikku kreikkalaiset olette vihdoinkin väsyneet juoksuun.
"Olin niin hengästynyt, etten yrittänyt päästä perässänne.
"Jalat teillä on paremmat kuin meillä. Koetetaanpa, minkälaiset käsivarret teillä on.
"Ketä te väistätte pojat? Tuotako, joka ratsastaa päistäriköllä? Mikä hän on?"
"Herra, hän on varmaankin italialaisten kuningas. Hänen katsettaankaan tuskin voi sietää."
"Vielä mitä! Ahaa — hän on varmaankin Belisarius!
"Onpa hauskaa", huusi hän tälle, "että tapasin sinut, uljas sankari.
"Laskeudu hevoseltasi ja tule mittelemään voimiasi kanssani.
"Olen Hildebad, Totan poika.
"Kuten näet, olen minäkin jalkaisin.
"Etkö halua", huusi hän vimmoissaan. "Sinut täytyy vetää pois hevosen selästä."
Hän rupesi heiluttamaan oikeassa kädessään olevaa, tavatonta keihästä.
"Käänny, herra, pakene", huusi Aigan. "Jättiläinen heittää mastopuulla."
"Käänny, herra", toistivat hypaspistit peloissaan.
Mutta Belisarius ratsasti levollisesti hevosen pituuden lähemmäksi goottia ja veti esille lyhyen miekkansa.
Suhahtaen hirrentapainen keihäs lensi Belisariuksen rintaa kohti.
Mutta vähän ennen kuin se sattui, Belisarius iski siihen voimakkaasti lyhyellä roomalaismiekallaan, ja se lensi vahinkoa tekemättä kolme askelta sivulle päin.
"Eläköön Belisarius! Eläköön", huusivat bysanttilaiset rohkaistuneina ja syöksyivät gootteja kohti.
"Kaunis isku", sanoi Hildebad nauraen.
"Katsotaanhan auttaako miekkailutaitosi tätäkin vastaan."
Hän kumartui, otti maasta vanhan, ryhmyisen rajakiven, heilutteli sitä edestakaisin, nosti sen molemmin käsin päänsä päälle ja nakkasi sen kaikin voimin ryntäävää sankaria vastaan. — Bysanttilaiset huudahtivat — Belisarius putosi selälleen maahan. Silloin oli kaikki lopussa.
"Belisarius kuollut! Voi onnettomuutta! Kaikki on hukassa", huusivat bysanttilaiset, kun korkea vartalo oli kadonnut näkyvistä, ja pakenivat hurjasti leiriin päin.
Muutamat pakenivat pysähtymättä Rooman porteille saakka.
Turhaan keihäs- ja kilpimiehet kuolemaa uhmaten ryntäsivät gootteja vastaan, he saivat pelastetuksi päällikkönsä, mutta ei taistelua.
Eteenpäin ryntäävän Hildebadin ensimmäisen kuolettavan miekaniskun vastaanotti uskollinen Maxentius omaan rintaansa.
Mutta täällä goottilainen soturikin vaipui vihdoin maahan ratsultaan. Hän oli vasta Hildebadin jälkeen saapunut Belisariuksen luo ja iskenyt seitsemän henkivartijaa kuoliaaksi päästäkseen päällikön kimppuun. Gootit löysivät hänen ruumiistaan kolmetoista haavaa. Mutta hän jäi eloon.
Ja hän oli muuan niitä harvoja, jotka taistelivat koko sodan ajan ja jäivät sen jälkeen eloon. — Hän oli lipunkantaja Visand.
Aigan ja Belisariuksen hevosenhoitaja Valentinus nostivat herransa hevosen selkään. Tämä toipui pian huumauksestaan ja kohotti turhaan päällikönsauvansa ja kehoitushuutonsa. Miehet eivät kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.
Turhaan hän iski pakenevia kuoliaaksi. Aallon tavoin vetäisi joukko hänet mukaansa ja vei hänet leiriin.
Täällä hän sai vielä kerran pysähdytetyksi gootit lujan portin avulla.
"Kunnia on menetetty", sanoi hän. "Suojelkaamme henkeämme."
Näin sanoen hän sulki leirin portit ottamatta huomioon sitä, että porttien ulkopuolelle jäi laumoittain bysanttilaisia.
Hurja Hildebad koetti tunkeutua suoraan leiriin, mutta yritys ei onnistunut, sillä leirin vahvoihin tammisiin muureihin eivät pystyneet keihäät eivätkä kivet.
Tyytymättömänä hän nojasi keihääseensä vilvoitellen itseään. Silloin ilmestyi muurin kulman takaa Teja, joka kuninkaan ja Totilan tavoin oli laskeutunut hevosen selästä, ja silmäili tutkivasti leirin puuvarustusta.
"Kirottu puulinna", huusi Hildebad hänet nähtyään. "Siihen ei pysty kivi eikä rauta."
"Ei", sanoi Teja, "vaan tuli".
Hän potkaisi vieressään olevaa tuhkakasaa.
"Tässä on risuja ja tuhkaa viime öisen leiritulen jäljeltä:
"Tuolla on vielä palavia hiiliäkin.
"Tänne, miehet! Kohennelkaa miekoillanne hiillosta! Sytyttäkää risut palamaan. Pannaan leiri tuleen!"
"Sinä olet kunnon poika", huudahti Hildebad iloisena. "Nopeasti tänne, pojat! Savustetaan heidät ulos kuten ketut pesästä. Raikas pohjoistuuli auttaa meitä."
Nopeasti sytytettiin taas vartiotulet ja sadoittain kekäleitä lensi heti leirin kuiviin puuvarustuksiin.
Pian leimusivat puiset muurit ilmitulessa.
Sakea savu, jonka tuuli ajoi päin bysanttilaisten silmiä, teki vallien puolustamisen mahdottomaksi.
He peräytyivät leirin keskiosaan.
"Oi, jos nyt saisi kuolla", huokasi Belisarius. — "Lähtekää leiristä!
Menkää porta decumanan kautta ulos!
"Peräytykää hyvässä järjestyksessä leirin takana oleville silloille."
Mutta lähtökäsky teki lopun viimeisestäkin kurista, järjestyksestä ja rohkeudesta.
Kun puoleksi hiiltyneet portinpalkit ryskyivät Tejan kirveen iskuista ja kun musta sankari tulenhaltijan tavoin syöksyi ensimmäisenä liekkien ja savun läpi pretorisen portin kautta leiriin, riuhtaisivat pelästyneet sotamiehet yhtä aikaa auki kaikki portit, joiden kautta päästiin Roomaan, juosten itse kilvan joelle päin.
Ensimmäiset pääsivät hyvin ja ahdistamatta silloille. He olivat saaneet suuren etumatkan sillä aikaa kuin Belisarius puolusti palavaa leiriä Hildebadia ja Tejaa vastaan.
Mutta äkkiä — uusi pelästys — goottilaisen ratsuväen torvet kajahtivat aivan läheltä.
Vitiges ja Totila olivat, nähtyään, että leiri oli valloitettu, taas nousseet hevosten selkään ja ratsastivat miehineen leirin ympäri molemmilta puolin hyökäten pakenevien kimppuun sivuilta päin.
Belisarius oli juuri tullut ulos decumanisesta portista ja aikoi ajaa lähimmälle sillalle, kun hän näki sekä oikealla että vasemmalla puolella vihollisen ratsumiehiä.
Kokenut sotapäällikkö ei vieläkään menettänyt mielenmalttiaan.
"Täyttä karkua silloille", hän huusi saraseeneilleen. "Suojelkaa niitä!"
Mutta liian myöhään. Kuului kumea rasahdus ja heti sen jälkeen toinen, — molemmat kapeat sillat olivat pakenevien painon alla murtuneet. Mutaiseen veteen hukkui sadoittain hunnilaisia ratsumiehiä ja illyrialaisia keihäsmiehiä, jotka olivat olleet Justinianuksen ylpeys.
Jyrkälle joenrannalle päästyään Belisarius kannusti empimättä hevostaan ja ajoi sen kuohuviin, veren värjäämiin aaltoihin.
Hän pääsi toiselle rannalle.
"Salomo", sanoi hän joen yli päästyään reippaimmalle pretoriaanilleen, "ota sata ratsastavaa henkivartijaani ja aja solalle niin nopeasti kuin hevoset pääsevät.
"Ajakaa pakolaiset nurin.
"Teidän täytyy päästä sinne ennen gootteja. Kuuletteko? Teidän täytyy!
"Se on viimeinen pelastusmahdollisuus."
Salomo ja Dagisthaeos lähtivät täyttämään käskyä.
Belisarius kokoili sillä aikaa pakenevat miehensä ympärilleen.
Gootteja samoin kuin bysanttilaisiakin joki oli pidättänyt vähän aikaa.
Äkkiä Aigan huusi:
"Salomo palaa!"
"Herra", huusi tämä päästyään lähemmäksi, "kaikki on hukassa! Solassa välkkyi aseita. Gootit ovat miehittäneet sen."
Silloin — ensi kerran tänä onnettomuuden päivänä — Belisarius pelästyi.
"Sola menetetty! — Silloin ei sotajoukostani ainoakaan mies pelastu.
"Silloin: hyvästi maine, Antonina ja elämä.
"Paljasta miekkasi, Aigan — elävänä en tahdo joutua barbaarien käsiin."
"Herra", sanoi Aigan, "en ole koskaan kuullut sinun puhuvan tuolla tavalla."
"Tällaista ei ole minulle koskaan ennen sattunutkaan. Laskeutukaamme hevosten selästä ja kuolkaamme."
Hän kohotti jo oikean jalkansa jalustimesta hypätäkseen hevosen selästä. Mutta samassa Dagisthaeos ajaa karautti paikalle ja huusi: "Ole huoleti päällikköni!"
"Mitä sanot?"
"Sola on meidän hallussamme. Aseet, jotka siellä näimme, olivat roomalaisia.
"Prefekti Cethegus on siellä. Hän on pitänyt sen salaa miehitettynä."
"Cethegus", huusi Belisarius. "Onko se mahdollista? Onko se totta?"
"On, päällikkö. — Katso tuonne! Oikeaan aikaan tämä tieto tulikin."
Niin olikin.
Sillä goottilainen ratsumiesjoukko, jonka kuningas Vitiges oli lähettänyt valtaamaan solaa, ennenkuin pakolaiset sinne ehtisivät, oli kulkenut joen yli erään kaalamon kohdalla, katkaissut tien Belisariuksen ratsumiehiltä ja joutunut ennen heitä tärkeään solaan.
Mutta juuri, kun he aikoivat ajaa solan sisään, Cethegus hyökkäsi isaurilaisineen piilopaikastaan eräästä rotkosta ja ajoi lyhyen taistelun jälkeen hämmästyneet gootit pakosalle.
"Ensimmäinen voitonvälähdys tänä mustana päivänä", huudahti Belisarius.
"Solalle!"
Paremmassa järjestyksessä ja levollisempina kuin tähän saakka joukko kokoontui päällikkönsä ympärille, joka johti heidät metsäylänteelle.
"Terve tuloa turvaan, Belisarius", huusi Cethegus pyyhkien miekkaansa.
"Olen odottanut sinua täällä auringon noususta alkaen.
"Tiesin varmasti, että tulisit tänne ennen iltaa."
Belisarius ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Rooman prefekti! Sinä olet tänään pelastanut keisarin sotajoukon, jonka minä olin syössyt perikatoon. Minä kiitän sinua!"
Prefektin levänneet joukot hallitsivat läpipääsemättömän muurin tavoin solaa, laskivat pakenevat bysanttilaiset pienissä erissä turvaan ja torjuivat helposti ensimmäisten väsyneiden, joen yli kahlanneiden goottien hyökkäykset. — Nämä olivatkin taistelleet koko päivän.
Hämärän tullessa kuningas Vitiges kutsui joukkonsa takaisin ja sijoitti ne yöksi taistelukentälle. Sillä aikaa Belisarius solan eteläpuolella vähitellen järjesti alipäällikköineen sotajoukkonsa sitä mukaa kuin pakolaiset saapuivat.
Kun Belisariuksella taas oli koossa muutamia tuhansia miehiä, hän ratsasti Cetheguksen luo ja sanoi:
"Mitä tuumit, Rooman prefekti?
"Sinun joukkosi ovat levänneet.
"Ja meidän miesten täytyy saada korvaus kärsimästään tappiosta.
"Hyökätkäämme vielä kerran vihollisen kimppuun — aurinko ei vielä aivan heti laske — ja koettakaamme kääntää onneamme."
Cethegus katsoi häneen hämmästyneenä ja lausui Homeroksen sanat:
"Todella, kamalan sanan olet lausunut, voimakas!
"Tyytymätön!
"Onko sinusta niin äärettömän vaikea palata voitettuna taistelusta?
"Ei, Belisarius! Tuolla viittaavat Rooman tornit. Vie sinä sinne tuiki väsyneet joukkosi.
"Minä puolustan solaa siksi, kun olet päässyt kaupunkiin.
"Ja olen hyvin iloinen, jos saan sen edes tehdyksi."
Niin tehtiinkin.
Belisarius ei asiain näin ollen voinut ajatellakaan saada prefektiä taipumaan.
Hän luopui siis vaatimuksestaan ja vei joukkonsa takaisin Roomaan, jonne saapui iltayöstä.
Ensin ei häntä aiottu laskea sisään.
Hän oli niin tomun ja veren peitossa, ettei häntä tahdottu tuntea.
Sitä paitsi pakolaiset olivat tuoneet kaupunkiin taistelusta sellaisia tietoja, että päällikkö oli kaatunut ja kaikki oli menetetty.
Vihdoin Antonina, joka oli odottanut valleilla, tunsi hänet.
Hänet laskettiin kaupunkiin Pinciuksen portin kautta. Sitä kutsuttiin siitä lähtien Porta belisariaksi.
Tulisoihdut Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välisillä valleilla olivat prefektille merkkinä siitä, että Belisarius oli päässyt joukkoineen Roomaan. Hän lähti hyvässä järjestyksessä, väsyneiden voittajain laimeasti ahdistaessa, kaupunkiin päin, jonne hän onnellisesti pääsikin yön turvissa.
Vain Teja tunkeutui muutamain ratsumiesten kanssa sille kukkulalle, jolla Villa Borghese nykyjään sijaitsee, ja Aqva Acetosaan saakka.