II.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin, jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan puuhun veistetty voimakas profiilikuva.
Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä, joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille, jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.
Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina — epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää katseensa piispaansa vastaan — astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.
"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."
Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä pystyyn.
"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu, hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: Episcopus, in qvolibet loco sedens, non patiatur stare presbyterum…" — "Herra, te olette oivallinen kirkkohistorian professori; mutta mielestäni vaatisi kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."
Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun, lausuttiin pisteliään ilkeästi.
"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."
Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.
"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan ryhtynyt tärkeimpään muutokseen — tarkoitan yliseminaariamme koskevaa parannusta — niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille, joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit, kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva…"
Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri, nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.
Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea miestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina päänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka vähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi pelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa. Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy tavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi opettajista, Mical apotti, siveysopin professori, nousi ylös. Pieni hän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.
"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausui hän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistään lisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko kysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille, Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän sijaamme?"
Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.
"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani, herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.
— "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!… Mutta palveluksemme tähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi. Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin kauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle vastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta riistetään käsistämme. — Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin velvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja paavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei teillä ole, ymmärrättekö?"
— "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.
Apotti Turlot, pyhän raamatun professori, nousi vuorostaan. Hän oli kookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen kasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän kysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella äänellä?
— Puhukaa, herra apotti.
— Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole lopullisesti ratkaistut…
— Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.
— Kuinka, onko kaikki siis päätetty?…
— Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?
— Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne hyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette minulle määrännyt?
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta paperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.
— Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen, jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta, tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra apotti Vidal'in kuoleman jälkeen.
— Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka säikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä rohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?
— Rukoilkaa sitä Jumalalta.
— Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi…
— Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain ministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra Turlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti Mical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen luokan seurakuntaan.
Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle tullut tavaksi.
— Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. — Uusi virka.
— Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.
Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.
Oletteko pahoin voipa, herra apotti —, kysyi hän hienotunteisella osanottavaisuudella.
Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori, yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman kalpea.
— Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini…
Enempää hän ei saanut sanotuksi.
— Äitinne?… kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.
— Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin… Ja kuinka voisin hänet tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa… Mutta mitä sille mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam, minä en tottele!… Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.
— Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät äkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini, joka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä liikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.
— Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada ottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä luopuen välinpitämättömyydestään.
Ällistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä tuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan ivallisesti:
— Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä mahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita, tahdon sen teille kohta ilmoittaa.
Capdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.
— Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen niitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa kaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon teidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä Bastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä pelottaa.
Hän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja piti hetken loman.
Vaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti Capdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus kumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies matkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet. Ja sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä vastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän piti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut loukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista solvausta sillensä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli mahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä hermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin ylijohtajaa kiireestä kantapäähän.
— Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apotti
Ternisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?
— Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa, että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.
— Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?
— Ehkette ole.
— Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet… No, antakaahan kuulla, mistä te sitten minua syytätte?
— Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä, astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n, joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa. [Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]
Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen… Syytän teitä ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle, missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen, kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte: Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. — Lopuksi syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla, vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää niitä liian kalliisti maksettuna.
— Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti, varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, — te olette minut siihen totuttaneet — mutta jos hävyttömyytenne menee niin pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan…
— Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.
— No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea…
Jatkakaa…
Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen. Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset, joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.
— Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?
— Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?
— Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.
— Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat Katolisen Opetuksen Isät
Arras'in hiippakunnasta.
— Katolisen Opetuksen Isät! huusi apotti Capdepont, uudestaan kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten herrojen tähden te karkoitatte meidät?
— Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin täältäkin.
— Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain askelin penkkiinsä.
Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.
— Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia suosijoitanne Pariisissa, — en tahdo sanoa Roomassa, — että teillä vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne, täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka joudutte te sen muserrettavaksi.
Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont, veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.
Apotti Lavernède nousi seisoalle.
— Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät velvoittaa.
— Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.
Ja käteltyään apotti Lavernède'ä — kunnianosotus, jota hän ei turhaan tuhlannut, — otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista, taakseen katsomatta.