III.
Rufin Capdepont.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan: isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan voinut olla ilmileimahtamatta.
Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin mökkeihin jakelemaan almuja.
— Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.
Nöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta herra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia rappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi sadella ijankaikkisia valituksia: — Leipä on kallistunut… mies on sairaana…, pienokaiset ovat ilman vaatteita… — Ja kunnon piispa antoi, antoi ja antoi antamistaan.
Kaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut rikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt vaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa uudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva oli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien sanomattomasti tästä uudesta asemastaan.
"Olen siten lähempänä köyhiäni" sanoi hän apotti Ternisienille, joka, rikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi itseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.
Jos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja jos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä tullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja Miollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä suinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten esikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.
Kumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa yliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä saakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella kohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei mikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja kovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli huomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta Kunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan, nimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont kiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka olisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt. Sanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja jota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi hänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen ihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan anastaja, eikä mitään muuta.
Mutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista luonnetta.
Rufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä hiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in yliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia opintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut pitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta vuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen kehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta kylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin sattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että oppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää kotiseutunsa.
Ensi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan rahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä. Nuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä ominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä. Seminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.
Capdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa sopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat saaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta ja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä ikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin näverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin halkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.
"Katso turpaa! katso turpaa!" huusivat toverit kuhisten hänen ympärillään.
Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.
Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin kyyneleihin.
Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä. Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat työssä.
Eräänä aamuna, kirkkohistorian tunnilla, teki professori seuraavan kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa osallisena Babylonian valloituksessa?"
"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.
Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo, Tigrane! Tigrane!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.
Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää, vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.
"Voi! tiikeri!… tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède, jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.
Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin nimitetty kuin apotti Tigrane'ksi.
Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen etevämmyytensä — ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.
Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.
Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse, pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.
Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään suhteeseen.
Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin pidettiin ali-diakonien ja tonsuroittujen pihoilla tähtien valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?…
Kuumimpien dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia kysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.
Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden perästä ali-diakoniksi.
Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi historia ollut hänen oikea alansa. Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman historialliset tapahtumat?…
Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit, maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat. Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa korkeuteen ja loistoon nähden…
Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen suojelijapyhimyksensä Tyrannius Rufin häntä kääntymään tälle uralle: olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan kielelle Eusebius Cesarealaisen kirkkohistorian.
Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa, joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.
Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut, oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa. Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen, parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi. Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan. Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei mitenkään saattanut häntä tyydyttää.
Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän vapautensa?…
Hänellä oli oma suunnitelmansa.
Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta 1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa. Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.
Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen, luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean pulskan saksalaisen nuken.
Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi vastaiselle paroonille sopivin?
Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa opettajana!…
Pariisiin!…
Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme, voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli itselleen himonnut.
Oltiin alussa vuotta 1843.
Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.
On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin, ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.
Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä, niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.
Jos tottumus siveellisyyteen, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen mukaan, koventaa sydäntä, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime vuosisadan apoteille.
Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen — todella kova kohtalo! — etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.
Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.
Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä, edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä… Vihdoin, eräänä iltana, keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin arkkipiispan.
"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.
Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun puristavan kättään.
"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy, "te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"
Ja kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:
"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan tulla käännetyksi."
Ja niin poistui hänkin vuorostaan.
V. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut lähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli yleinen, arvaahan sen.
"Minnekkäs sitä nyt mennään?" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet aina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.
Vähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmän Kirkollisista eläkkeistä.
"Riittää jo! riittää jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Mutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla pyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.
"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!" huudahti marsalkka Soult. — "Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin "cap… deponilainen."
Sille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.
Mutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta 31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen käskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme Bonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä oli piispan ehdokas-listaan merkitty.
Mikä ilo!…
Mutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien juhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.
Helmikuun vallankumous puhkesi ilmi.
Kauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella.
Parooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kautta
tavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiin
Lormières'iin.
Rufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka sotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen toteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet häntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin pari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja saanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.
Tänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla: se oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont yllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta onnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen velvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää ehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi menestys varma.
Mitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli otaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni kärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä tuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.
Rufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli uskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan lähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati — ja niin oli ehkä Jumalankin tahto — jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä haaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin paljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen kasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen. Tämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in uskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta vaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin ylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää poikansa Toulose'n lyseehen.
Seuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont Thévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran rannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen yliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella luvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.
Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet koko hänen tulevaisuutensa.
Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä siveysopin professorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa, pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut piispojen taimitarha?
Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.
— Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.
— Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin ylijohtajaksi ja samalla kirkkohistorian professoriksikin, jos vaan haluat.
— Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.
— Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.
— Entäs piispanistuimeni?
— Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi…
— Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.
— Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?… Velikulta, hänellähän on hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle sanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan keskustella siitä salaa veljeni kanssa…
— Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!
Kerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä Lormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut Thévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi. Piispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan; hän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä tämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta. Pitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin, kehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan, kutsui Pariisista erään piispan in partibus [nimipiispa uskottomien maassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen kanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin pääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.
— Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui tavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.
Vihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota tästä elämästä ja kuoli.
Rufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen asianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin, muutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä tilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa hänelle suurta huomiota.
Mutta Hôtel du bon La Fontaine'en, johon oli asettunut, ei kuulunut mitään uutista.
Vihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.
— No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.
— Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa, kuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää läheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, — senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut veljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran nimityksen.
Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.
… Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä lämpimästi puolustanut… Mutta malttakaahan, — rohkeutta vaan! Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta, tulette te varmaan… Ja sitten olettehan te vielä nuori…
— Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.
— No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen täyttänyt.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont vihanvimmassa… Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan häntä!