VI.
Papinvihkiäiset.
Mutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat milloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata että heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan, ja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi, tästä myrskystä vesilasissa?
Piispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä kohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa Harros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt vähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa esineenä.
Apotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla, käyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli ainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona luostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä kunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon uhkaavammilta.
Muutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen keskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja kapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt Capdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi olemaan vakavaa laatua.
Muuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä hallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa…
"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli keisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi Saint-Denis'in keisarilliseen kapituliin…
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan papinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa…
"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna jo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in piispaksi…"
Tuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki hänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä noista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta olisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta hyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan parantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.
Kamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.
— Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?
Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.
Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa, jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos kadulle.
Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat. Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.
"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän tungoksessa.
— Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan… Mutta totta tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte varmaan jotakin kertoa?
— Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään… Mutta mitä tiedätte te, joka olette Capdepont'in tuttavia?
— "En toden totta enempää kuin tekään."
Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.
Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.
— Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.
— Mitä arvelee paronitar asiasta?
— Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä olen häntä tunnustellut.
— Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.
Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet avautuivat samassa selkoselälleen.
Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.
Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä, jotka olivat heitä varten siihen asetetut.
Kello soi.
Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.
He laskeutuivat polvilleen.
Kellon ääni kuului toisen kerran.
Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin hyvin kuin sija myöten antoi.
Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de
Castagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?
— Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.
— Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen, häiritsette rukoustani…
— Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.
Kello kajahti kolmannen kerran.
Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.
Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä, pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen. Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.
— Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.
— Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de
Castagnerte… Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.
Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella kappelin oven edustalle.
— Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.
Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät juhlasaatossa kirkon perälle.
Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen paikoilleen.
Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut. Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti apotti Lavernède rohkeasti penkistään.
— Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä. Tulkaa!
Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja seurasivat pyhää kaunopuheliaisuuden professoria hänen kintereillään.
Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten hälinää syntyvän itse kappelissa, — sillä piispan kärsivällisyyteen ei suinkaan ollut luottaminen, — työnsi hän väkisten Capdepont'in ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa Veni Creator'in laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria kohti.
Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.
Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. — No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille…
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin asteelta: "Huc accedite! Tulkaa tänne!"
Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä, ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.
— Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?
Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi. Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt! Tämä oli uskomatonta.
Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.
— Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme samoin kuin hänkin on kärsinyt…
Ja vielä hän lisäsi:
— Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!…
Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin…
Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.
Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin. Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.
— Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi apotti Ternisien.
— Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein saaneet sitä tietää.
— Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti
Lavernède kysyä.
— Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella, että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa, Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?… Kiitostoimituksen jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa niin hyvä.
— Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.
— Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun saakka.
Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta täynnä.