VII.
Pimeyden ruhtinas.
Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien kuoripenkeissä.
— Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot takapenkkeihin.
Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat oikeudettomasti itselleen omistaneet.
— Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.
Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet, mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me, valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen, olemme valmiit kapinaan.
— Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.
— Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen nyrkkiään puiden.
— Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta, riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen pappi, joka kapinoitsee — olkoonpa vääryyttäkin vastaan — voi tulla pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.
— Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen ääneen.
Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.
— Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!
Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.
Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille. Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja raukeana paikalleen istumaan.
Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun lausua muutaman sanan?
— Tehkää hyvin, herra arkkipappi.
Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään lukea soperteli:
— Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta…
Piispa nousi äkkiä ylös.
— Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.
— Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.
— Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne…
— Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.
— Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen…
— En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne, jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni, alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.
— Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse vavisten, suokaa minulle anteeksi…
— Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä teidän oli täällä tekeminen. Mutta eräs toinen sen sijaan tiesi sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa. Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan. Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.
Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät viettelijän käsistä.
Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa hänet seisomaan.
— Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne, siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.
Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.
Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.
Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.
Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin. Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.
— Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän, joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut vapisemaan ilosta!… Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin? On niin ihanata olla rakastettuna!…
— Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.
— Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä…
— Me tulemme, me tulemme kaikki!
— Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä, jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä. En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m. kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia, vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, messis multa. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä…
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.
Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:
— Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.
Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:
"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet, niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen Opetuksen isien kanssa?"
Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:
"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"
— Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin pidettävä.
— Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?
— Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden, mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.
— Minkätähden en?
— Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani pyhän Ireneon kapituliin?
— Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?
Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä siihen…
— Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette niin kauvan hoitaneet.
— Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä suosiosta.
— Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne häntä?
— Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.
No, herra Capdepont!… No, herra ylijohtaja!… huusivat kaikki läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.
— Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen ympärillä seisoviin.
Beati pacifici [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja, lausui vanha Clamouse.
— Beati pauperes spiritu [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset], herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.
— Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti pimeyden ruhtinaan päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se, että hän kielsi häntä rakastamasta.
— Teidän ylhäisyytenne!… huudahti Capdepont säihkyvin silmin.
Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia.
Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina, ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.
— Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan hämmennyksestä.
— Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti… Oi! jospa minä kerran pääsisin heidän piispakseen…
— Kostaisit tietysti, eikö niin?
— Tule, mennään ulos… Minä tukehdun!…
— Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien siimeksessä.