XI.
Kirkollisasiain ministeerio.
Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.
Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä luo ja istuutui hänen viereensä.
— Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen…
— Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen tulikuuman kätensä.
— Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan, turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.
Hän osotti sormellaan taivasta kohti.
Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian vähän turvannut Jumalaan… Minä vapisen pelosta… Kun ajatus pyrkiä piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa! Mutta kuinka olen sittemmin langennut!…
Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä kysynyt?…
Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa, jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita, niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, instrumentum regni…
Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan edesvastauksen alaisena…
— Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä, kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä. Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden. Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä, niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä, tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän…
Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin huoneessa.
— Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut sinua enemmän karaistuneeksi.
— Karaistuneeksi! huusi hän.
Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:
— Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt… Tu es sacerdos in aeternum! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo kauheat sanat kaikuivat korvissani… Jos olisin ollut maallikko, niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön. Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen, jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä, juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin minä hyökännyt esiin… Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "Te olette maan suola."
— Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi loppuun.
— Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti katunut?
Mical vastasi ivallisesti hymyillen:
— No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään, joka sinua enintäin viehättää?
— Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi
Capdepont vakavalla äänellä.
Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:
— No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta usein puuttuu…
— Jatka.
— Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan armeijan suojeluksessa.
— Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?
— Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua Luciferiin, pimeyden ruhtinaaseen… Mutta älkäämme nyt kiihottako itseämme turhaan.
— No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi valloilleen.
Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet melkein kumoon.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla, fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi päänsä alas.
Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.
— Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.
— Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne kumotuksi.
— Keino?
Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.
— Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemme
Pariisissa yrittäneet.
— Anomusesityskö?
— Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun täydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi pyhää istuinta kohtaan.
— Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan ovat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon hallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole näyttänyt luopuneeni niistä.
— Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi allekirjoitukset…
— Allekirjoitukset?… Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat palanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan kutsua kokoon?…
— Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!… Kunhan vaan tuomiokapituli antaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.
— Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on tavasta oivallisia päähänpistoja…
— Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin, että sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta. Roomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten kirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee…
— Tietysti… Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on tiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista…
— Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse, huolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä muuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä vastaan.
Vikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli häneen hämmästyneenä ja uteliaana.
— Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea kohti.
Capdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui hän:
— Ystäväni, vastikään valittelin, että — tässä tärkeässä asiassa, minun piispaksi pääsemisen asiassa — olen laiminlyönyt Herran nimen avuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin yrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?…
Hänen äänensä vapisi.
Mical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse. Suuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun kuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.
He laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.