XII.
Ristiin naulitun ääni.
Seuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont yliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen saliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon käsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa selaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä pieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus melkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä… Kasvonsa kirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn… Hän käänsi lehden ja jatkoi… Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa vetäytynyt syviin kurttuihin.
— Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä luisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja masentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.
Tuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään, mutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni Thévenot'ilta.
Lähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut harrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen toimistaan.
— Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman, tätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori, puolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään, ettei "Kirkko-oikeuden" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi tehnyt lopun keisarin epäilyksistä…
Mutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta keisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella kiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de Roquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa keisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä. Apotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta merkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä kirkolle että valtiolle…
Muutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi oli siihen kirjoitettu…
Mitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut tavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut nähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti balsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen matkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti hautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.
Apotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin tarkkaan…
Tuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin Capdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun. Uskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka tuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle aivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään palvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein luostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita kaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka oli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia pappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen teoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä "De Auctoritate", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä seminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat "Solilogues"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin hämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa: Paavi Sixtus V:n ja Espanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet?
Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien kilpailijaansa.
— Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.
Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de
Roquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.
Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.
Mitä aikoi hän?
Hän näytti miettivältä…
Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle. Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n sanoissa todellakin on perää, että ihmisessä ovat Jumala ja eläin toisiinsa sidotut, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut kahleensa ja alkoi kiljua.
Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli selittänyt Augustinon yksinpuhelot (Soliloques), tuon suuren miehen, jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (caritate, niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä yksinäisyydessä.
Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut. Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä nuoruutta!… Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä…
Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi. Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon, jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui hervoton kielensäkin suussa.
Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta, Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan, itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?
Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia, meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta, samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.
Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi; mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena. Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.
Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa huoneessa…
Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana äänettömänä seisomaan…
Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?
Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän sanonut?
Hän kuunteli…
Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi hän aina ihmeitä… Jumala oli astunut väliin… Jumala oli tullut häntä tuomitsemaan… Ehkä hän uhkasi häntä!
Hän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän ristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in kanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.