XIII.
Pyhän Ireneon tuomiokapituli.
Tässä papille niin luonnollisessa asemassa tapasi tuomiokapituli Rufin Capdepont'in, astuessaan sisään apotti Mical'in johdolla. Arkkipappi Clamouse lähestyi häntä ja kosketti vapisevalla kädellä polvistuneen virkaveljensä olkapäätä. Tämä katsahti äkkiä ylös: kasvot olivat kalpeat ja hehkuvilla poskipäillä saattoi eroittaa paikkapaikoin kosteita kyyneleen jälkiä. Rukous, tuo ihmisen käsillä oleva, pyhä uhrikirves, oliko se avannut hänen sydämensä? Oliko hän itkenyt?…
Hän nousi ylös ja tervehti tuomiokapitulin jäseniä.
— Herra varapiispa, alkoi arkkipappi Clamouse puhua, tuomiokapitulin ja koko hiippakunnan papiston paraillaan riemuitessa teidän läheisestä piispanistuimelle nousemisestanne, on ikäviä ja huolestuttavia huhuja alkanut liikkua. Toivossa saada kotisihteerinsä korotetuksi piispanistuimelle saakka, oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuolemansa edellisenä iltana ilmiantanut teidät paaville harhaoppisten mielipiteiden kannattajana. Pyhän Ireneon tuomiokapituli ei ole voinut jäädä välinpitämättömäksi tällaisen loukkauksen suhteen, joka sitä kohtaa sen etevimmän jäsenen persoonassa, ja tuntien teidän oppinne puhtauden, sekä luettuaan teidän teoksenne, on se laatinut seuraavan vastalauseen, jonka se jo tänäpäivänä lähettää Vatikaaniin.
Silloin alkoi arkkipappi lukea, niin suurella tarmolla ja juhlallisuudella kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli, kuuden sivun pituista kirjoitusta, johon oli sekoitettu koko joukko otteita yliseminaarin ylijohtajan teoksista. Tämä kaikki oli kirjoitettu sillä yksinkertaisella ja raa'alla latinan kielellä, jota ei tunnettu keisarikunnan Roomassa, mutta jonka paavikunnan Rooma on levittänyt ympäri maailmaa.
Apotti Capdepont oli kuunnellut vakavasti silmäkulmiaan rypistämättä.
— Hyvät herrat, sanoi hän vihdoin, en voi olla lausumatta syvää liikutusta, jonka teidän kaunis ja hyväntahtoinen yrityksenne minun maineeni puhdistamiseksi pyhän isän luona, on minussa herättänyt; minä kiitän teitä. Kiitän erittäinkin teitä, herra arkkipappi, joka olette aina ollut ensimmäinen ryhtymään aseisiin, kun minun puolustuksestani on ollut kysymys, ja väsymättömästi olette edestäni taistelleet vihollisiani vastaan. En tiedä mikä kohtalo tulee tuon tärkeän Roomaan lähetettävän paperin osaksi, mutta en voi epäilläkään ettei se, paavin käsiin jouduttuaan, tulisi tekemään tyhjäksi piispa de Roquebrun'in valheelliset syytökset. Olen kirjoittanut esipuheen Bossuet'in "Déclaration'iin" (Julistukseen). Mutta mitäpä se merkitsee? Sentähden, että olen suuren Meaux'in piispan esimerkkiä noudattaen puolustanut muutamia Ranskan kirkon vanhoja oikeuksia, tahdotaan minua syyttää kapinallisuudesta paavia kohtaan. Pius IX, kaikkia edeltäjiänsä kokeneempi, tietää liiankin hyvin, mihinkä pakkotilaan meidät asettaa maallinen laki, joka kahlehtii kirkkoammekin, voidakseen uskoa niitä syytöksiä, joita on uskallettu heittää minua kohtaan. Hyvät herrat, te, joidenka katseet ja sydämmet aina ovat olleet käännetyt Roomaa kohti, tuota taivaan valoa, lunea in coelo, kohti, tahdotteko kuulla tunnustukseni? Konkordaatin pakotuksesta olen minä gallikaani, ranskalaiskirkollinen, syystä kun en taida olla ultramontaani, roomalaiskirkollinen. Ymmärrättekö minua?… Kunpa hallitus, joka niin hävyttömästi on anastanut itselleen oikeuden nimittää piispoja, — nimittää, kuuletteko te? — kunpa hallitus vaan on valinnut Rufin Capdepont'in, niin tulee Rufin Capdepont loistavalla tavalla todistamaan, että hän, samoin kuin kaikki tekin, rakastaa Roomaa ja halveksii Pariisia.
— Eläköön Pius IX! huusi apotti Mical, kohottaen kätensä paavin kuvaa kohden seinällä.
— Eläköön Pius IX, uudisti Capdepont innokkaasti.
— Eläköön Pius IX! huusivat kaikki tuomioherrat yhteen ääneen.
Ovelta kuului kumea kolkutus.
Apotti Mical meni aukasemaan.
Oi hämmästystä! Kynnyksellä seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen kotisihteeri apotti Ternisien kalpeana, väsyneenä ja pölystä harmaana.
Mitä, tekö täällä! muukalainen meidän hiippakunnassamme, kuinka te uskallatte!… huusi Rufin Capdepont ja hyökkäsi eteenpäin sulkeakseen häneltä tien.
— Herra varapiispa, sanoi apotti Ternisien erinomaisella lempeydellä, tulen juuri Pariisista, josta tuon hänen ylhäisyytensä de Roquebrun-vainajan ruumiin.
— Eikö Arras'in hautausmaassa ollut sijaa hänen ruumiilleen?
— Ettekö tiedä, herra, että vuosisatojen kuluessa, Lormières'in piispat ovat haudatut tuomiokirkon hautaholviin?
— Pyhän Ireneon holviinko, piispa de Roquebrun?
— Vanha tapa…
— Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?
— Olen, hyvä herra… Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan Lormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava kunnialliset hautajaiset.
— Se on häväistys!
— Itsehän niin tahdotte… Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle, ja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa, ripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee kulkemaan.
— Juhlasaatto!… Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan kysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.
— Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette velvollinen asettumaan.
— Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani? Minä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa de Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta ei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen saattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka parantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin pohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli maaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin karkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat opettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan toivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti salaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi nimitetyksi?
— Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla kannalla kuin näytte luulevan.
— Mistä te sen tiedätte?
— Jos olette pelänneet minun nimeni olevan teidän tiellänne, niin saatte olla aivan huoletta, sillä minä en koskaan tule piispaksi.
Tämä odottamattoman suora tunnustus saattoi Capdepont'in hämilleen. Mutta muistaen Machiavel'iä, pelkäsi hän herkkäuskoisuudessaan, tulevansa petetyksi.
"Itaalialainen!" mutisi hän hampaittensa välissä. Ja korotetulla äänellä tiukasti aukonaisilla suurilla silmillään tähystäen Ternisien'iä jatkoi hän:
— Ja kumminkaan ette voi valheeksi väittää, että olette Pariisissa ollessanne tavannut paavin lähettilään, ministerin ja ehkäpä keisarinkin…
— Olen tuntenut hänen ylhäisyytensä paavillisen lähettilään jo Rooman ajoiltani asti, kaksitoista vuotta sitten.
— Entäs ministerin?
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in terveyden tila oli niin huono, että pidin velvollisuutenani seurata häntä kaikkialla.
— Tuileries'iinkin?
— Sinnekin, kun hänen asiansa niin vaativat.
— Hänen asiansa! huudahti apotti Capdepont kiihtyvällä vihalla.
Tarkoitatte epäilemättä omia asioitanne?
— Teidän ansanne eivät ole erittäin hyvästi kätketyt, hyvä herra, enkä minä niihin mene. Koska minulla ei ole tapana kiivastua, niin puhun ainoastaan sen, minkä pidän tarpeellisena.
Tämä kylmäverinen hillitty vastaus koski Rufin Capdepont'ia niin kuin ruoskan isku kasvoihin.
— Kuuletteko, hyvät herrat, kuuletteko! huusi hän vihan vimmassa. Olenhan teille sanonut, että apotti Ternisien on tarkkaan tutkinut kirjaa Ruhtinaasta! [Machiavel'in kuuluisa teos]. Hän osaa vaieta ja puhua asianhaarain mukaan. Siinä se on valtioviisauden ydin. Minkälainen piispa hänestä tulisi, jos hänen suosijansa puoltosanaa todellakin kuultaisiin!…
Apotti Ternisien astui tyynenä askeleen eteenpäin.
— Kieltäydyttekö siis lopullisesti toimittamasta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in juhlallisia hautajaismenoja?
— Kieltäydyn. Jos haluatte haudata Pariisista tuomanne ruumiin, niin on se vapaassa vallassanne; mutta älkää toivoko että kukaan meistä tulee ottamaan osaa niihin juhlamenoihin.
— Hyvä! Iltapäivällä, kello neljän aikaan, pukeudun messupaitaani ja toimitan itse ruumiin muuttamisen asemalta. Uskollisen kansan läsnäolo lohduttaa minua siitä että valansarikkonut papisto pysyy etäällä.
Hän poistui kumartaen.
Papit, jotka olivat ällistyneenä katsoneet tätä kauhistavaa kohtausta, kuiskailivat keskenään.
Äkkiä riensi apotti Mical ovea kohti, mutta varoillaan oleva Capdepont kävi tiukasti kiinni hänen käsivarteensa.
— Minnekkä aiotte semmoisella kiireellä? kysyi hän.
— Menen ilmoittamaan apotti Ternisien'ille, että te itse tahdotte toimittaa juhlamenot.
— Kiellän sen; se olisi petos teidän puoleltanne!
— Tahdotteko te siis ehdottomasti joutua perikatoon?
— Tahdon!
Tämä raju huudahdus valaisi uuden piirteen tämän papin luonteessa; vihalla oli hänessä vielä syvemmät juuret kuin kunnianhimolla.