XIV.
Lavernède ja Ternisien,
Poistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin Saint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä odotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali de Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.
Syvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta kiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua. Mitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali de Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin täytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja kohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos uskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala näkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.
Hän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten asian selittäisi.
Kreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan semmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan Rufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut mitään ilmaista koko tapauksesta.
Jos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että hiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita varten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto pelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän valmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä heti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään. Mikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja raivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja hänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan varapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi epäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi tietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka häneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?…
Apotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus hänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri tekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet alas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään. Ehkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että kaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan että koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli hänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja hänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän vastustamattomasti syöksyisi perikatoon.
Innostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten voitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa nojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä epäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet…
Niin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että kenraalille…
Apotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen kätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta äkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina heikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä pelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan… Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi pienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla asui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien epätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja tukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.
— No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja hänet nähdessään.
— Kello neljän aikaan… me tulemme sen yksin toimittamaan.
— Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensa
Rufin Capdepont'in kanssa.
— No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin, kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus, jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta. Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?
— Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän
Ireneon tuomiokapituli.
— Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?
— Ei kukaan.
Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.
— Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo Pimeyden Ruhtinas, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!
— No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni, oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.
— Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?
— Niin luultiin.
— Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon. Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.
— Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.
— Kenties teitte väärin.
— Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun tähden… Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet… Mutta ette voi kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani, tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.
— Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja syleillen hellästi ystäväänsä.
— En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin… Mutta sitten rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi että semmoiset pysyisivät salassa.
— Miksi niin!
— Miksikö niin?… Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa maallikoissa; — ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset riemuiten pää kohollaan: "Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät!" Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.
— Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.
— Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.
— Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.
— Entäs jos se olisi jumalattomuutta?
— Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan, tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi! Vielä kerran, varokaa itseänne!… Enemmän kuin taistelu Capdepont'in kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta, jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä, jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla ei ollut voimaa siihen ryhtyä?… Älkää epäilkökään, Ternisien, Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi! hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan. Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua? Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan, yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, Pimeyden Ruhtinas purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän kapinan henkeä kirkkoon!
— Ei koskaan Rooma…
— Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö! Jos Tigran'ella on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot… Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "suureksi mieheksi?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena, jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini…
— Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan etevät miehet, vaan itse Jumala!
— Sen tiedän…
— Ja kun Capdepont lähtee Roomaan…
— Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä? Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena, lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!…
— Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.
— Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!
— Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!…
— Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasi
Lavernède vakavasti.
Hänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.
— Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä, joka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä pitää minun tekemän?
— Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä kaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa, menette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän tunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen, saapumaan juhlamenoihin…
— En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustani
Capdepont'in kanssa?
— Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa päätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin olemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää, sitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan luule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska Capdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen lävistämänä.
— Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?…
— Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään yritykseen Capdepont'in luona… ymmärtäkää minut oikein… Kenraali on läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, — taikka jos tarvitaan hänelle huomautetaan — että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa. Luonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi… Kun kerran piispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö napiseva ja huutava: kukistukoon Capdepont! — Siihen on herra de Cartagnerte kyllä heitä kehoittava. — Ja niinkauan kuin te järjestätte ruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta kenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman, jonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä sanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna Lormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa Pariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen pysymään piispan ehdokkaana!
— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.
— Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle Arbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi tehnyt… Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä seuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.
Sitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:
"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän ja omat toimeni!"
Sanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.
Apotti Ternisien kumarsi.
Lavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.