XV.

Mical.

He olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla ennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi väkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.

— No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin professori.

Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi sillä hikistä otsaansa.

— Mikä tukahduttava kuumuus!… jatkoi hän. — Lavernède, emmeköhän menisi vähän sinun luoksesi?

— Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.

— Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?

— Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.

— Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in hullutuksissa… tahi oikuissa?

— Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?

— Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko… Tämän vilkkaan keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset myreissään häntä seurasivat.

— No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.

Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta hilliten suuttumustaan sanoi hän:

— Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden eteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun ylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin antaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys minulle runsaasti huvin aihetta.

— Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään apotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin saarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan tyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun välttämättömäksi.

Siveysopin professori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja kääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.

— Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta ilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa alentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti. Viime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet hänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää, kiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä satuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat ilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita petollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi, ovat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta tavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa; ja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi, ilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana kulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä. Kumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden lykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti illalla.

Hyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet poistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta Mical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:

— Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka liikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen papilliselle säädylleen.

Siveysopin professori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen apinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen silmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.

— No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi hän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi loukkaavaa ilmettä.

— Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti peräytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.

— Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää piispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään häneltä kieltänyt.

— Varapiispa… varapiispa…

— Aivan niin, ystäväni, aivan niin!… Sitä paitsi, ei herra
Capdepont'in entisyydestä voi mitään…

— Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos teidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin, on päättynyt niin…

Mical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle ovea.

— Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa hautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.

— Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.

— Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät hyvin.

— Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään velvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.

— Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla antamatta sinulle takasin hengellisen kaunopuheliaisuuden professorin viran.

— Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään ottamaan?

— Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs silloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?

— Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni uhkaamaan minua!

Apotti Ternisien kiiruhti välittämään.

— Hyvät herrat, rauhoittukaa.

— Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea kohti.

— Mielestäni te ette kiivastu kylläksi! Siveysopin professori pysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi hän irvistäen viekkaalla äänellä:

— Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole tullut.

Sen sanottuaan hän katosi.