XVI.
Ruumiin saatto.
Kello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa loistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti, kaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät soimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen toisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä vähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä pronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.
Laskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana, jonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu yltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen tuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.
Kuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin karvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne kasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat tantereet.
Vaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.
Kapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos luostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten Dominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan opiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.
Naisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä vaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.
Mutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat ammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen tankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin kaduille.
Munkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä olisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli toisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului kaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.
— No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi "Sinisten katuvaisten" (veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori "Valkoisten katuvaisten" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon ei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä) priiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen itsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon korean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?
— Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot miestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän Notre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole mikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä…
Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita, huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.
— Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja, voihkien raskaan taakkansa alla.
Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina pääalttarin portaille saakka.
Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat, sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen saaton etupäässä astuva.
Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain kanssa.
— Siellä puhutaan minusta varmaankin, — tuumi Lavernède.
Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut, säteili uhkaavasti hänen silmistään.
Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:
— Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä…
Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin, jotka hän kiroten otti vastaan.
— Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.
Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.
Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina loistivat kuin majakkatulet.
Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä, syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot, vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava yksi ja sama sana: — Eteenpäin! Eteenpäin!
Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä, jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu tuomiokirkon edustalle.
— Hiljaa! huusi hän. De profundis virsi, jota oli laulettu aina asemalta lähdettyä, taukosi.
Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta, jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in maahanpaniaisiin.
— Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi
Lavernède hätääntyneenä.
— Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?
— Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää…
— Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.
Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.
Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n taluttamana.
Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan kuoripukuisia pappeja.
He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.
Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun, joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän mielessään… Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa…
Mitä oli tapahtuva?