XVII.
Paavi Formosus.
Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.
— Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.
Miehet tottelivat.
Uteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle, jonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.
Ruumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen mukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien päällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan ympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen kauhistus heitä ahdisti.
— Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont, leveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka olivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.
Sitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen ympärille keräytyneet munkit.
— Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.
Paksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat mustan parvivaatteen.
Pyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.
Ukkonen taukosi.
— Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia…
— Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti Lavernède kiihkeästi.
— Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän teitä keskeyttämästä puhettani.
— Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden asemasta.
— Vihani?
— Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa
Pyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.
— Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.
Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.
— Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.
— Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa vimmassa vertaillut minua Pimeyden Ruhtinaasen, Lucifer'iin, jota Jumalan isku kohtasi.
— Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?
— Minusta tuntuu, herra…
— Jumalallinen Mestari on sanonut: "Joka miekkaan rupee, se miekkaan lankee…" — Qui gladio…
— Herrani!
Vanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut pidättää kyyneleitään.
— Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen kertaan… Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä rukoilen… herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä, te, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä… Te kaikki Lormières'in papit…
Jähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.
Apotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä, ojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:
— Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä tänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä rupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.
Ei kukaan näyttänyt häntä kuulevan.
Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.
— Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.
Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.
Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen auttaa.
Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä liikunnolla, sanoen:
— Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki…
— Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes viisisataatuhatta franc'ia Vanhojen hoivalaitoksen perustamiseen, että hän sitä paitse on perustanut Nuorten sairaiden hoitohuoneen, että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin kolmellesadalle perheelle…
— Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "Piispan on saarnaaminen kuolemansakin jälkeen", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?
— Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien kauhun valtaamana.
Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat arkun kannen ja avasi sen.
Säikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina loitommalle.
Itse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.
Hopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki vuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva. Hänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen lempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan kellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen piispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin hänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi lepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava rikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset silkkitohvelit pilkistelivät esille.
Näky oli suuremmoinen ja liikuttava.
— Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän on kuollut, aivan kuollut.
Hölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.
Varapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja katkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia, antaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla, milloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa erittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.
Mutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan ilmaisivat huolestumista.
Äkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi tämä todellisuuteen.
— Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla oikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata piispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te kaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet tilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia, ja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja kirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta, jota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat virkaveljeni…
— Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut ainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon hänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme…
— Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä…
— Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on täältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan ja orpoja kasvattamaan…
— Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken teidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta antaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät virastanne, jopa pannaankin julistaa…
— Minuako pannaan… Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko hiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata papillista arvoani.
— Varokaa itseänne!
— Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!
— Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. —
Sinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!
Paheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.
— Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli paheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja kehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.
— Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi, osoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.
Muutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä tunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan lähteä pois.
— Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.
Ja jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:
— Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella äänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista tapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi Formosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja haastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta paavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen oikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli ollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan… Minä, joka tiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in, Arros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin, lienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan minulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin, määrään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies ole ansainnut sitä häväistystä?
— Ei ole! huusi apotti Ternisien… Herrat kapituulin jäsenet, teitä petetään, teitä petetään, uskokaa minua…
— Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä kaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen, riistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet Pyhän Ireneon holveihin.
— Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.
— Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan papit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.
— Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!
— Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.
— Lormières'in kansa?
— Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin ruhjoisi se teidät murskaksi.
— Kapinaako?
— Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.
— Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.
Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja…
… Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan… Entäs sauva sitten! Oi, sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!… Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! — Kumpa saisi kantaa tuota säteilevää sormusta sormessaan!… Hän ei voinut kauvemmin vastustaa himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan jäiseen käteen.
— Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti
Capdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.
— Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on tapahtunut?
— Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman rikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten häntä käsi kohotettuna.
— Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.
Silminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä rikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn asteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi teoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen lääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden kohtaus.
Mutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical, arkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina Capdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.
— Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini päällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies, vaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.
Rufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta Mical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät yksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.