XVIII.
Munkit.
Tätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.
Apotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in vielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän hiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että Capdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas äkkiarvaamatta.
— Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö sortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.
Hiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella mielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä miksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.
— Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että herra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa tiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille, että hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.
— Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on tapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.
Vanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.
— Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apotti
Lavernède.
— Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte unohtaneet papillisen kutsumuksenne.
— Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä Lormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi maailmalle…
— Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus, se on: pelastaa se.
— No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti työntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille. Ei, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.
Hän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään tiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.
— Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa,
Jumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille.
Oletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänen
perheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?
— Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna kello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut tuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa Pyhän Ireneon hautaholviin.
— Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.
— Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä tuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä kaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen häpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!…
— Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja kunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.
— Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme rakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei. Päätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta ja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö niin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme pyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä lopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te pelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin, jätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää omalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana saa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi antamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.
— Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun haudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta sekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien päämies… Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo hänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on syyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan levittämällä.
— Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen työn, jota sanotaan velvollisuudeksi.
— Maallikot ovat meidän vihollisiamme.
— Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.
— Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.
— Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi
Lavernède vihan vimmoissa.
Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?
— Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.
— Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja pelastakoon kirkon perikadosta!
Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,
— Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä, lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.
Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.
Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu, oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan, ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.
Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista, joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine miekkoineen.
Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä. Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien käsille.
Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita, aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli, villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle.
Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa tarkoituksessa irroitettu hartioilta.
Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän epätoivoissaan.
Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.
Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.
— Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.
Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti sen yhteisellä voimainponnistuksella. — Lähtekäämme, komensi apotti Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.
Kulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.
Apotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä.
Tuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.
— Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.
Ähkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle, paraiten suojattuun paikkaan.
— Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla sanomatta.
— Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.
— Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon avaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.
Kaikki kertyivät hänen ympärilleen.
— Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!…
Tahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein priiori.
— Pelkäättekö häntä?
— Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.
— Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän sitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta huomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin usein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!
Dominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat vahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä teoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.
— Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman hiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme ruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä puolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin pakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten pitää täällä vahtia.
— En käsitä teitä, isä priiori.
— Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän uskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi, luuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista kuolemata.
— Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apotti
Lavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.
— Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä tämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko ryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan, tulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni paavilliseen kansliaan.
— Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien päällikkö.
— Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti
Lavernède liikutettuna.
Sitten juosten ryhmästä ryhmään:
— Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin täytyy kirjoittaa Romaan…
Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten lähtenyt tiehensä.
— Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont
saattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.
Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa… Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala!
Hän lähestyi ruumisarkkua… Hän tarkasteli huolellisesti viittoja, jotka sitä peittivät… Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja näytti niitä lukevan… Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle… Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua. Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.
Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen nousemaan.
— Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä on pääsevä tuomiokirkkoonsa!
Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen rajuilmaan ja katosi.