XIX.
Herra Clamouse'n vistipeli.
Tuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä koskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.
Apotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon torin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen pylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan korkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen talo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.
Vankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä nauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua vasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.
— Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo, joka porttia avasi.
— Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?
— Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti lyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen vahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.
— Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan ripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.
— Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne, voitte sairastua.
— Onko herra Clamouse salongissaan?
— On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.
Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä, joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset papit korttia!
Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen sekaisten tunteiden raastaessa häntä.
Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän Ireneon varapappi.
— Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!… Paikalla juttelemme. — Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.
— Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta…
— Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut kuullut vankilan saarnaajan sanoja. — Piketti!…
— Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa pöydälle.
— Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti… Pelatkaa herra!
Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi herra Clamous'ia.
— Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle sataa.
Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.
— Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä sataako vai paistaako aurinko siihen.
— Vieläkin piketti!
— Tämä ruumis oli teidän piispanne.
— Mutta hän ei ole enään. — Vieläkin piketti.
— Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.
Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.
— Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!… Koska minun täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?
— Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.
— Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut rauhaan. — Turlot, jatkakaamme!
— Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra arkkipappi.
— Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. — No, Turlot…
— Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä käskenyt?
— Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.
— Sitten, pyydän anteeksi teiltä…
— Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua syylliseksi?…
Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.
— Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei, vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun — hän tunnusti sen viimeksi teille itsellennekin — niin monta kertaa on maininnut hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat mieleni… Pääni on tänä päivänä aivan sekasin…
Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.
— Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä, jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis. Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle ruumiskappelin virkaa.
Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra Clamousea.
— Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.
— Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä riennän lukkarin luo…
Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.
— Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.
— Täälläkö?
— Täällä.
— Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.
— Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.
— Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.
— No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme vistipelimme? kysyi herra Turlot.
Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.
Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin lattialle.
— Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.
Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:
— Avaimet! avaimet!
Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.
— Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän Ireneon avaimet, enkä teille.
Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt surunsekainen sävy.
— En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.
— Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?
— Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää, unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän tahdostanne.
Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana pari askelta herra Clamouse'a kohti.
— Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.
— Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.
— Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat molemmat varapapit puheeseen.
— Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra varapiispa.
— Mutta kirkkolaki… rohkeni herra Clamouse inttää.
— Herra varapiispa — ei kukaan sitä enään epäile, — tulee piakkoin koroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on hyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia hänelle.
— Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa pitäisi sen loukkauksena, jos… jos…
— Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja tiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.
Vanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna, sanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään kilisevää avainkimppua.
Apotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia, minkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä tätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin masentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla ylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi häpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta, pelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei asia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra Clamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo molemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti. Miten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin Capdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita vihkimyksen olisi pitänyt tehdä "rohkeiksi kuin David ja viisaiksi kuin Salomon." Hänen mieleensä johtui Pimeyden Ruhtinas ja ne sotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.
Mutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon korkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän herra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten, tarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:
— Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra arkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.
— Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.
— Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?
— Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen vanha ja tahdon kuolla rauhassa.
— Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman valtaan?
— Eihän se ole minun syyni… Käsitättehän tilani, Lavernède rakas, olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa ruumisarkkua talooni.
— Mutta äsken…
— Oh, niin! äsken… Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont…
— Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa; sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti Jumalaa… Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin… Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos teitä haluttaa.
— Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei onnistunut.!
Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.
— Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään, minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä ottaisin ne teiltä?…
— Jos ottaisitte ne minulta?…
— Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.
Vanhuksen sammunut katse kirkastui.
— Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain tavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä…
— Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua kuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla kädenliikunnolla.
— Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä vastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta vihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.
— Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava tietää tästä…
Ylpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi pyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.
— Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa sukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.
Hän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.