XX
Ruumisalttari.
Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.
Satoi yhä.
Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa. Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä, loistavana.
Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.
Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-, Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.
Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.
Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.
Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten, että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa, joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua taukoamatta.
Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi. Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.
"Miserere mei!…" [Armahda minua — — —] alkoi Kapusiinimunkkien päällikkö messuta.
Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja… Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin päin.
— Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään, riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa kyllä säästää aseensa hautajaisiin…
He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.
He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.
Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.
Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.
— Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède. Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan, jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan… Menkää sukkelaan!
— Te ette siis tule mukana?
— Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo, pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa… Sieltä lähden hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit…
He erosivat.
Vaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden tummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti kuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu siihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus vaati.
Ruumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti työmiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo aikasin aamulla.
Se oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta saakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko laitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla, hopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat silkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean pyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain säteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä hiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin keskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat kuninkaallisen psalmistan sanat:
In memoria aeterna erit justus,
Ab auditione mala non timebit.
Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä puhetta.
Apotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät kauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle ylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin Capdepont'in vihalle.
Kello löi yksitoista.
Vankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia, viittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen ääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon Lavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan, asettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän ja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin kymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko, kenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.
— Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me uskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti rakasti.
— Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä jäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan haudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi jättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien huostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.
Sakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei hiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt hänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti oli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman häveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa nähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen uteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen pettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet hallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää, ehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten joutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät yksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä enemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille puhellen matalalla äänellä.
Pyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.
— Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen sihteeri.
— Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.
— Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen esimiehenä, lisäsi Maristain päämies.
— Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahti
Dominikaaneinkin piiriori.
— Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa pujahtavan piiloon.
Sitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset tiedustelivat läsnäolijain mieltä:
— Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te olette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.
— En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja…
Apotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan mukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:
— Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus…
Suuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului tuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.
— Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herra
Mical!
Siveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä, kasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.
— Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. — Hyvät herrat, vastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas… Hän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon… Hän olisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen synninpäästön, mutta…
Hän huoahti hengästyneenä.
— Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai te sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan, sanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä… Kuka meistä ei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä… Se voittaa vahvimmankin järjen…
— Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède tulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä julkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne ovat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo vakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora kaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi sovittaa rikostaan…
— Rikostaan!… Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.
— Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède…
— Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.
Sitten katkerasti ja purevasti:
— Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.
— Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.
— Ei vielä, mutta kirjoitetaan.
Apotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa surupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin Ranskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti majesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa kaikuvaan kivilaattiaan.
Kaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka oli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen johtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.