XXI.
Pappien komedia.
Sillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä, messuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat Clamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä ällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat innokkaasti.
— Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi arkkipappi.
— Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. — Hiljaan, hyvät herrat! keskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin kovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä puolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi herraksemme.
— Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.
— Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin ystävänsä?
— Mitä se meihin kuuluu!
— Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?
Herrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.
— Mitä? mitä?… sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla lannistui… Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän toki? — Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.
— Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää sananne, minä rukoilen teitä.
— Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.
Samassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui Pyhän
Ireneon holvien alla.
Dies irae dies illa,
Solvet saeclum in favilla,
Teste David cum Sibylla.
[Koston päiv' on julma, suuri,
Silloin muutuu luonnon muuri,
Tietäjät näin lausuu juuri.
A. Oksasen käännös (Säkeniä).]
Puhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään liikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.
— No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan hajamieliseksi.
— No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisia
Pariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herra
Bonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:
— Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille paikalla, jos tulette nimitetyksi.
— Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna. Mutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in tilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin hänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään piispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin siitä. Katsokaa!
Siveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:
— Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos ja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni ja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan Capdepont'ia Tigrane'ksi. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä tiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi hän pari askelta ja vaipui nojatuoliin… Hyvät herrat, silloin näin minä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in itkevän.
— Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herra
Clamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.
— Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan tilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä kaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä hyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa läsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos hän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On hetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään, eikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita… Minä toivoin tämän voiman tulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta kohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon… Mutta minä luovun siitä… Minä en jaksa enään… Kaikki on lopussa… Oh! tahtoisin kuolla… Köörin ylimmäinen ääni lauloi:
Mors stupebit et natura,
Cum resurget creatura
Judicanti responsura.
[Luonto, kuolo kauhistuvi,
Syntis-parka surkastuvi,
Tuomari kuin julmistuvi.]
— Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?… uudisti arkkipappi.
— Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon joutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään…
— Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herra
Ternisien'istä… Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensä
Lormières'in piispaksi?…
— Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi, rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?… Oh, tuota pappisvaltaa! Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen renkaiden jo rusentavan lihaani… Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa varmat siitä.
— Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse ikäänkuin itsekseen puhuen.
— Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät väreet alkoivat karmia.
— Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on Capdepont'in syy.
— Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä… huusi vanha Clamouse.
Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.
— Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut…
Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!…
— Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.
— Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään kunnianhimoon? huusi Mical.
Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:
— Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme vastaan ja olemme nyt rangaistut.
Apotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen koittanut pidättää.
Vanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa.
Ystäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä, tunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas Jumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa antanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.
— Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin kautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla riittävää rohkeutta taikka naivisuutta — ei toiset lausuneet mitään. Clamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.
Kööri lauloi hitaasti ja valittaen:
Ingemisco tamquam reus,
Culpa rubet vultus meus:
Supplicanti parce, Deus!
[Herra suuri, voimallinen,
Ole mulle armollinen,
Tuomarini turvallinen!]
— Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.
— Tietysti, vastasi Mical.
— Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin ensimäisen luokan kirkkoherra?
— Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.
— Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!…
— Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä… Kunhan edes saisin pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle määräsi Hautes-Corbières'issä.
— Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään häneltä noita onnettomia avaimia?…
— Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen määrättyä aikaa, valitti Turlot.
— Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut, häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut minunkin, niin olenhan sen tahtonut.
— Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.
— Elääkö?… Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical katkerasti.
— Piru!…
— Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka leipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja meistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme. Muistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut mitään meille, Jumala kaikki.
Siveysopin professori heltyi nyyhkimään.
Vanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka tietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin päässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti siitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen silkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän sakastin ovelle.
— Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.
— Kuoriin.
— Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.
— Parempi myöhään kuin ei koskaan.
— Ette varmaankaan ajattele mitä teette!
— Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.
— Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä…
— Syyllinen… syyllinen…
— Herra Clamouse, teidän arvonne…
— Minun arvoniko?… Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä ei ole mitään yhteistä.
Turlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.
— Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori tykkänään suunniltaan.
— Kun herra arkkipappikin menee…
— Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.
— Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon kirkkoherra?
— Olen kyllä, herra Mical.
— Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan, miehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.
Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.
— Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä, jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä. Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin sen… En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas…
— Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n vihollinen; sanompa vielä senkin, että…
Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut, olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!
Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.
Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen, tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan, ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:
— Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua perikatoon.