XXII.
Krypta.
Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus, viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena esiintyy kaikkialla.
Tätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli veistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja joka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten kulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä. Sieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä olivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden vuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.
Pyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in kuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta. Mutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi piispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa ja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä hautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut mestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:
— Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.
— Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot alkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja Ternisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen arkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin valaista pimeitä kierreportaita.
Vihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat paksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen. Muuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan siellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat alituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli luettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä Grandin'in, hautakiven yläpuolella maalattu Hic jacet [Tässä lepää s.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.
Ruumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.
Hiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.
Kalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin kolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka rukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:
"Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."
Sitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla innolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet yltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen kirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja täysin kourin.
— Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää, nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.
Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon, silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.
Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä ainoastaan äännähdin nämä sanat: — "Mihin joutuu kivulloinen äitini?" paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa! olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!… Siihen saakka olin ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan, joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut siirtää vuoria; mutta nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä hänen muistoonsa.
Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.
Hän jatkoi:
— Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran, soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita tehtäviä. Omnia possum in eo, qui me confortat, minä voin kaikki Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.
— Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä kuolema, joka tulee kuin varas, antoi hänelle iskun, josta hän ei milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora, sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki päätöksensä!
Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.
— Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita. Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus, niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten kilven Israeliin, Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum in Israël?
— Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö, olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme. Suokoon hän etenkin anteeksi sille onnettomalle, jossa ensimäinen ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat: "Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."
Puhuja keskeytyi hetkeksi.
Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun, oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori, varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.
Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan, suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta…
— Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumispuhetta!… Mitä oli tehtävä?… Kärsisikö hän, tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?… Oliko Kapusiinimunkkien päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.
Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi… Hän värisi vihasta, hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan, ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.
— Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,
Ternisien!
Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa, heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.
— Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet virkaveljensä.
Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.
Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.
Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in haudankaivaja. Tämä mies teki työtä…
Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla, koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin hänen nappinsa.
Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja laskien siitä lasin rakkaalle apotti Ternisien'ille, milloin etsien liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.
— Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin pimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.
Kaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan siveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.
— Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän piispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.
— Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.
Ja ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia, jotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen apotti Ternisien'in edessä.
— Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.
— Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita kasvoja hymyily elähdytti… Hetkisen luulimme jo että kuolisitte, niinkuin pyhä piispammekin… jonka äsken hautasimme… Ah! jos teidät olisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille… ja koko hiippakunnalle.
— Hiippakunnalleko! keskeytti apotti Ternisien.
— Niin juuri, hiippakunnalle, toisti arkkipappi imartelevaisesti…
Katsokaas, minä en vie mitään edemmäksi, josta en ole ihan varma…
Luonnollistahan on että niin kykenevä mies kuin te!… Muuten, jos syvä
nöyryytenne estää teitä minua ymmärtämästä, olen vakuutettu, että herra
Lavernède ja herra Turlot…
— Minä puolestani, keskeytti vankilan saarnaaja, olen pahoillani, herra arkkipappi, etten ollenkaan ymmärrä ongelmoitanne.
— Entäs te, Turlot?
— Minä luulen arvanneeni ajatuksenne…
— No, ystäväni.
— Tahdotte sanoa, herra arkkipappi, että koko Lormières'in hiippakunta toivoo herra apotti Ternisien'iä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in seuraajaksi.
— No niin! virkahti herra Clamouse tyytyväisen näköisenä.
— Minäkö, teidän piispaksenne! huudahti apotti Ternisien.
Hän hypähti kauhistuneena pystyyn ja etsi silmillään ovea ihmisjoukon takaa, paetakseen.
— Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.
— Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen innostuksen valtaamina.
Samassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti Mical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui kohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:
— Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!