XXIII.
Eläköön hänen ylhäisyytensä!
Tuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi todellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.
Hän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään uhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset. Koko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko syvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.
Pappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista kummastusta.
Polttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia vastaan.
— Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan varapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen läpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan siveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen silmäystäkään.
— Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään kuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä irti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin Capdepontia kohti.
— Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia päiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori Mical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin raahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo varmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä hiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön… Valitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista täyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen edessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut sitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala, joka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä, ett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi entiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut arvottomaksi.
Nämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä lausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että peloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota taipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.
Tyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko ensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède ja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä hänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän oli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi jalomielinen.
— Kyllä on totta, herra, että eilen illalla… mutisi Clamouse-vanhus, joka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.
— Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään unohditte kaikki rajat.
— Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi varapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista ihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka lähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna suurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin minä!… Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka on minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa pienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En unohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita hän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta sitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän tahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan. Myöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin uljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana… Epäilemättä olin minä liiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa intohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää viettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa vaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän kirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen armo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa, että se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet pahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se tietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti ponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää meissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme inhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää, että tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On ihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus pahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta ja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta rodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini, älkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä Biscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa oli rautaa maan ja tulta taivaan varalle… Hyvät herrat, säälikää niitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina, tuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman ylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka lepoa.
— Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata puolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.
— Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen lempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin mitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin, joista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi: "Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen enään pukeudu, non induam". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä Augustinus… Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja joita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä — Jumala olkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin tuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin teitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa minulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.
Sitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:
"Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies: Särjettyä ja nöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala."
Tätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan saarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia ja kumminkin oli hän puoleksi voitettu… Mikä muutos!… Kenties varapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että kohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana, löysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten kaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan paholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!…
Jalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet riidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän astui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi uudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.
— En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa, piispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan Lormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä pappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä kärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle alamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko kirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama Pietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi näkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi hänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä…
— Hänen seuraajansa… hänen seuraajansa… keskeytti rovasti Clamouse yhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.
— Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista kutsumustaan!…
— Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.
Tämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili jokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia askeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan enään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa jouduttamina, sakastin ovelle.
Herra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.
— No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!… Tulkaa luokseni nauttimaan jotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.
— Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoi
Rufin Capdepont.
— Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.
— Toisen kerran… toisen kerran… toisti herra Clamouse.
— Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä, jonka kaikki hyvin tunsivat.
Jokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman hämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.
Hän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken seisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti hän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta käytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi — lieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen — oli kosketellut tuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea ja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine säärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa verhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä kuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.
Apotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut ikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin hengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot, kaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska ja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti vääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen, melkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista leimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen tuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti jäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa, surumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt nähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa, nerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan kruunua.
— Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan, joka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen Saint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä ja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin ylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä…
Hän vaikeni hetkeksi.
— Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.
Apotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla silmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.
— Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin professori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.
— Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki silmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.
Silloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut lukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:
— Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon, perustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun… Olenko todellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun kutsunut?… Domine, non sum dignus… [Herra, en ole arvollinen…] Veljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita rakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty tämän hiippakunnan piispaksi…
— Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä huudahdusta.
— Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla nöyryyttämään itseni alttarien juurella.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.
Arkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in käsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä jätteillä… Mitä jos laulaisimme Te Deum [Kiitosvirren], lisäsi hän.
— Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä ennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.
Lormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien että taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla järkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli pukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.
Kenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan ja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista ja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan Bonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin hurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää, ilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään tunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille, masentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme nöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä julmana ja herättää kateutta!
Vasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi, selvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta. Mutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.
— Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle, mutta minä käyttäydyn piispana.
Ja nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan, puremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti kutkuttavalla ajatuksella:
— En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.
— Hyvät herrat, apotti Lavernède on oikeassa: en ole vielä piispa. Mitätön maallinen valta on minut nimittänyt, mutta pyhä isä, jolla on kaikki valta, ei vielä ole minua valinnut. Minä rukoilenkin siis teitä yhdistämään rukouksenne minun rukouksiini, jotta Jumala valaisisi paavia piispanne valitsemisessa.
— Paavi, olkaa siitä varma, on tietävä elämänne vähäpätöisimmätkin yksityiskohdat, keskeytti vankilan saarnaaja.
— Aijotteko ruveta syyttäjäkseni, herra Lavernède?
— Minä ilmoitan teille ennakolta, että yksi ääni on kohoova teitä vastaan Israelissa.
— Te olette siis leppymätön?
— Ettekö tekin ole sitä ollut, kymmenen vuotta hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia — piispa Roquebrun'ia kohtaan, miksi häntä ylenkatseellisesti sanoitte.
— Herra! huudahti Capdepont, jonka tyyneys äkisti alkoi horjua.
— Eilen jo sanoin, ett'en teitä vähääkään pelkää, vastasi vankilan saarnaaja, tempaisten itsensä irti papeista, jotka koittivat häntä pidättää, ja astui suorana varapiispaa vastaan.
Tämä, jonka paha luonto uudelleen virkosi, painoi silmänsä alas, ett'ei hänen tarvitsisi nähdä vihollistaan. Ei tiedä, ehkä hän pelkäsi olevansa liian heikko vastustamaan julmaa haluansa heittäytymään hänen päälleen ja pieksemään häntä. Olihan Mical väittänyt Capdepont'in toisinaan ryntäävän esiin kuin sokea voima. Mikä taistelu siitä syntyisikään, jos Harris'in vuorelainen, jota tyydytetty kunnianhimo hetkeksi oli rauhoittanut, ei enään voisi pitää ohjaksissa intohimojansa, vaan ne pääsisivät irti kuin raivoisat metsäeläimet, kita ammollaan ja kynnet leveällä!
Tällä hetkellä Rufin Capdepont silminnähtävästi taisteli elämänsä raivokkaimman taistelun kapinoivia himojansa vastaan. Hänen vankat polvensa nytkähtivät suonenvedontapaisesti viitan alla. Hänen kätensä pusertuivat voimakkaasti nyrkkiin, ikäänkuin vahvaksi nuijaksi. Raivon tuli vääristeli kuvapatsasta, jonka sopusuhtaisia piirteitä äsken ihailimme, ja näytti nyrjähyttäneen sitä. Urhomme ylpeä pää painui hänen rinnoilleen, joten ei kukaan voinut heittää silmäystä vallankumoukseen hänen kasvoissaan. Mitä liikkui hänessä?
Viimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein kummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on kirjoittanut: Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme välttäneet tuhmuuden. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät todellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.
— Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte? kysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.
— Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.
— Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!
— Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont kalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin käsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin näyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui meren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet mukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen tavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.
— Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas… Minä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena hän on ollut jo pari päivää… Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa… Hänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian… — Herra apotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että hän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen ylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan…
Hän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui mitä arvokkaammalla tavalla.
— Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti Lormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä silmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.
— Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.
Capdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.
— Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien päällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa kunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että terveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa piispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni; mutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti, jolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.
Sillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet arkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä piispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.
Tullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen, missä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa, olivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont pysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin. Tämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin suuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei enään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:
— Kain, kussa on Habel sinun veljes?
Mutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut mitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin uskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä hoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä hallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen aika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko pituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.