XXIV.
Karku.
Pienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat ihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella käytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle laulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:
— Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja! halleluja!
Mutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia viraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja maallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan, pyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään:
— Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään.
Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi. Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti. Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat tehneet piispan, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta, joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja ihaili… Siinä kaikki.
Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.
Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont, joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.
Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari, jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa rukoilemaan.
Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla. Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?… Sieltä ei ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut. Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.
Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja, ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän. Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden, että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi, joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan…
— Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.
— Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?
Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi, enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla. — Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan…
— Ja jouduitte karille?
— En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta kun olin onnistunut aika viekkaasti — häpeäkseni tunnustan sen — vetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta puheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan…
— Kenen siis?
— Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.
— Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.
— Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin nimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin, joka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä kardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä isä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. — Siihen tapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!
Apotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.
— Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.
— Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta, Capdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita kolmea nimeä ei enään saa eroittaa… Onpa tämä mainiota, varapiispa on muuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja itseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua toki!… Oh! katolinen kirkkoraukka!… Ellen uskoisi vanhurskasta Jumalaa olevan!…
Vankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa syvästä ahdistuksesta.
— Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveli
Ternisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän näköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti taistella… Lähtekää… Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka odottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan. Kardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte hänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua Lormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia, joista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin auttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja mustasukkaisina poikina…
— Minä lähden huomenna.
— Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen kadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt Lornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen veljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta se on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily… Useita viikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan yöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen itsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont. Tahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle asemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin lähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan…
— Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.