XXV.
Kardinaali Maffeï.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan elokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan aattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä. Toinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen kylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa Leoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon, Candiapalatsin portille.
Apotti Ternisien ei kauvan odottanut.
Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen penkiltä.
— Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, syleillen häntä hellästi.
Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan, jota hän piti työhuoneenaan.
Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla, muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa, joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla, olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.
Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.
— Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.
— Ja ainiaaksi, Eminensi.
— Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.
— Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne? kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.
— Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi kardinaali hymyillen.
— Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään…
— Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen kaunista, valkoista papinkättään… Ei! eilen vasta sain jesuiittain luona Gesù-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte saapumaisillaan Roomaan.
— Gesùssa!… Ah! ymmärrän, itse Trézel…
— Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta Lormières'in pappien otteluista minulle luettiin… Mutta, rakas lapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä kirjoituksessa… Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa ystävänne… ystävänne… Auttakaapas minua…
Apotti Lavernèdeko?
Niin juuri, apotti Lavernède'n kanssa… Mikä tulinen mies tuo apotti
Lavernède on!…
— Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa kiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä, jolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän liian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. "Saatatte vielä itsellenne jonkin ikävän selkkauksen", sanoin hänelle satakertaa. — Totta puhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.
Kardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun hän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.
— Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot siitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen kaunistamiseksi ei tarvita…
— Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla…
Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti hänen poskilleen.
Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut sanaakaan.
Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan teloittajaksikin.
Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä, ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.
Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään hänen syvemmistä tunteistaan.
Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme, jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.
— Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi hän vakavasti.
— Vakuutan sen Jumalan edessä!
— Hyvä, minä uskon teitä… Jatkakaa.
— Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.
— Anteeksi… Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in.
Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"
— Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.
— Taistelun kiihko voinee kenties selittää…
— Ei… Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi, seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä. Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon pylväänä.
— Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.
— Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja, sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta. Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä hallitsijain vaalia… Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun, joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.
Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä jähmettyvänsä.
Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.
Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi tuleminen!…
Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä. Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:
— Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa apotti Capdepont'in piispannimityksen?
Kardinaali nousi vilkkaasti.
— Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla, muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra, aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!… Ja mistä ajasta alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus… Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin, vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, super petram, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut… Tietäkää, herra apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii, keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo Capdepont, siinä on viimeinkin oikea luonne. Suokoon taivas, että piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!
— Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen…
— Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "hänen lihaansa ja luihinsa", raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä, niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa rengonkielessä, sanotaan perustuslailliseksi vallaksi. Hän näytti todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi viekastelemaan, jopa… valehtelemaankin.
— Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti
Ternisien kokonaan suunniltaan.
— No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan, tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta ketteryyttä ja taitavuutta… Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut… Mutta minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko? valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie, totuus ja elämä, "Ego sum via, veritas et vita?"
Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.
— Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa, kuulemassa häntä!
— Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?
— Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle pyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys! mikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! "On kuin kuulisin pyhän Bernhardin puhuvan", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat mutisevan… Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä itse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle onnentoivotuksensa… Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen, josta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti hän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että vaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei näet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista arvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean tehtävän. — "Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän" — kuuluu pyhä isä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. — Sitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia suvaitsi Pius IX sanoa: "Veljeni!"
— Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?
— Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont — valtuutan teitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin — on saava vahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi kuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.
Apotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi sanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.
— Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi kardinaali.
Nuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä kohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.
Vanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.
— No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi ylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää siihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on uskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin ihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin teitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?…
Miksi ei pyhä isä sallinut minun jäädä sinne teidän keskellenne! Ah, mielelläni vaihtaisin purppurani entiseen karkeaan villapukuuni!… Jos tietäisitte, mitä valtiotoimet ovat ja kuinka vähän ihmiset rakastavat oikeutta!… Mitä on kardinaalin arvo verrattuna entiseen rauhaani. Tivolissa olin ensin noviisi, sitten munkki, sitten apotti… Mitkä suloiset muistot!
Vaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeni
Monseigneur Maffeï.
Pian jatkoi hän pontevasti:
— Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja ja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi, tarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on apotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa teitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän ystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät kirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei millään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon ja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen, erehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee hallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia vehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten juonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa johtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän pontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin taivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi lähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III, Bonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette tuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen yksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä sanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta nerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen kunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä "pyhäksi Saatanaksi!"
Apotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi ja astui ovelle.
Kardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään. Välinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä olevan kutsua häntä takaisin.